perjantai 15. kesäkuuta 2012

Ikuisesti Tampereella

Nottbeckien perheen historia kietoutuu kauniisti yhteen Tampereen kaupungin historian kanssa, heidän tarinansa on erottamaton osa sitä samaan tapaan Finlaysoneidenkin elämäntarinakin on. Finlaysonin puuvillaimperiumia vuodesta 1835 hallinnut Wilhelm von Nottbeck poikineen oli merkittäviä vaikuttajia Tampereen teollistumisessa ja nopeassa kehittymisessä maalaiskylästä vetovoimaiseksi kaupungiksi. Jäljet Nottbeckien ajasta ovat yhä näkyvissä, poikien rakennuttamat surulliset palatsit Näsinpuistossa ja Tallipihan vieressä parhaimpina esimerkkeinä siitä. Valkoisena hohtavan Villa Milavidan Näsinpuistoon rakennuttanut Peter kuoli umpisuolen tulehdukseen asuttuaan linnassaan vain muutaman vuoden, senkin ajan yksinäisenä ilman kaksotyttärien synnytykseen menehtynyttä vaimoaan. Aleksander, joka rakennutti Finlaysonin palatsin isänsä kuoltua tämän vanhan puuhuvilan tilalle, puolestaan kuoli jo ennen oman linnansa valmistumista vuonna 1900. Nottbeckien seitsemän pojan katraasta vanhin menehtyi aikoinaan jo synnytykseen ja nuorin tapaturmaisesti vain 20-vuotiaana.


Menestyksestään ja vauraudestaan tunnettujen Nottbeckien tarinan yllä leijuu kohtalokas synkkyys. Kolmannen Finlaysonin palatsin, Wilhem-nuoremman itselleen ostaman Lielahden kartanon, torni pilkottaa tummanpuhuvana puidenlomasta Paasikivi-Kekkosta Ylöjärvelle päin ajettaessa. Tornin mustaa monihaaraista tuuliviiriä olen katsellut monena monituisena päivänä töistä kotiin tullessani miettien tarinaa sen takana. Metsän verhoamasta aavemaisuudestaan huolimatta tuo linna oli aikanaan täynnä elämää, se oli eloisin kaikista Nottbeckien linnoista. Kartanon hulppeassa navetassa märehti parhaimmillaan yli 400 lehmää, navetalta talolle ja talolta Tampereelle johti jo 1800-luvun lopussa omistajan rakennuttama yksityisrautatie. Linnan 25 makuuhuoneessa nukuttiin hyvin aina sisällissodan vuosiin saakka huolimatta siitä, että Finlaysonin tehdas oli jo aiemmin muutettu osakeyhtiöksi. 

Nykyisin kartanon päärakennuksessa toimii Metsäliiton Länsi-Suomen pääkonttori, navetta ja tilan oma vesitorni palatsin lisäksi koristavat edelleen Lielahden maisemaa kartonkitehtaan ja jättimäisten markettien lomassa. Vaikka tehdasalue on historiassa kiinni ja rakenteilla olevat kerrostalot työntyvät yhä lähemmäksi, vahtii museovirasto noiden yksityisomistuksessa olevien kohteiden kunnossapitoa. Helppoa ei rakennusten luokse pääseminen ollut, itseasiassa vahingossa minä entisille kartanon maille jouduinkin villejä lupiineja aurinkoisena aamuna metsästäessäni. Historian siipien havina ja puhdas uteliaisuus ajoivat minut oikaisemaan jalan jättömaan poikki ja hiipimään lähemmäs tuota punatiilistä upeaa linnaa. Autoillen en aiemmin reittiä puiden väliin kätkeytyvälle kartanolle ollut keksinyt.


Nottbeckien tarina Tampereella hiipui vuosisadan vaihteeseen ja loppui kokonaan vuonna 1917, kun 1830-luvulla Tallinnasta Pietarin kautta Tampereelle tullut saksalaislähtöinen Nottbeckien suku jätti Suomen lopullisesti. Tarinan mukaan kirkon kirjoihin jäi sisällissodan kynnyksellä Nottbeckeistä dramaattinen merkintä: "Poistuneet tuntemattomaan". Kaikki Nottbeckit kolmessa polvessa ovat kuitenkin edelleen Tampereella, paitsi tarinoissa ja rakennuksissa, myös maallisina jäännöksinä sukuhaudassa. Tehtaan patruunan pojista vain kolme eli pitkän elämän, heistä yksi, Finlaysonin edistyksellisistä sähkölaitoksista vastannut Carl, lapsettomana. Kaikki Tampereella tunnetun perheen jäsenet on haudattu Lielahden kartanon alueelle vuonna 1885 perustettuun sukuhautaan, viimeisimpänä maan syliin laskettiin Milavidassa syntyneen Peter Nottbeckin tyttären, Madame Andrée de Nottbeckin uurna. Genevessä vuonna 1990 kuolleen madamen mukana päättyi Suomessa vaikuttaneiden Nottbeckien sukuhaara, aateloidun suvun vaakunan viereen on Helsingin Ritarihuoneella asetettu musta risti.


Kun Lielahden kartanolla aamutuimaan käytyäni tutustuin kertomukseen tuosta sukuhaudasta, tutkin sateliittikuvia Lielahden alueelta löytääkseni oikean paikan. Kohtuullisen helposti aavistus paikasta löytyikin kappelin katon perusteella, joten iltapäivällä päädyin esittelemään Herra K:lle jotain sellaista, jota tuhansien tarinoiden mieskään ei tiennyt Tampereella olevan. Hetki siinä katseltiin hiljaisina portin raosta Nottbeck-suvun hautausmaata molemmat yhtä yllättyneinä siitä tiedosta, että heidän viimeinen leposijansa todellakin löytyy täältä, keskeltä asfalttiviidakkoa. Pienessä metsikössä sijaitseva hautausmaa on Milavidan rauta-aidalla ympäröity ja lukittu, mutta opastetaulu portinpielessä kertoo kuitenkin kaiken olellisen. Nottbeckit eivät siis poistuneetkaan tuntemattomaan vaan ovat ikuisesti Tampereella, keskellä sitä vaurautta ja menestystä, jota aikoinaan olivat täällä rakentamassa.
 





perjantai 8. kesäkuuta 2012

Hatullinen pizzaa

Citykäytävä, Tennispalatsi, Messukeskus, Munkkivuori, Tesoma, Töölö, Hartwall Areena - mikä ei kuulu joukkoon? Tai oikeammin, mikä kuuluu joukkoon niin täydellisesti, että se on se kaikkein tärkein? Joskus aikaisemmin kerroin bussiseikkailuistani eri kaupunginosissa ja lähikunnissa, niistä retkistä, kun ei etsi mitään erityistä, mutta joista ei koskaan tiedä mitä niiltä löytää. Silloin tällöin yllätykset voivat olla hauskoja, joskus taas perinpohjaisesti positiivisia riemuja. Yhden tuollaisen totaalisen riemun koin eilen, kun päätin tarjota Tampereella pääsykokeissa vierailleelle serkulleni pikaisen piknik-lounaan kosken rannassa, ja päädyimme Tesomalle hakemaan meille aurinkoisen päivän evääksi pizzaa. Käsi ylös, kuka tietää että Tampereella on Pizza Hut? Tampereella nimittäin on.


Pizza Hut on maailmanlaajuinen ketju, markkinajohtaja pizzamarkkinoilla. Se pizzapaikka, jonka maku on tunnistettava, pizzapaikka joka löytyy kaikkialta minne ikinä menetkin - Suomesta vain Helsingistä ja Tampereen Tesomalta. Pizza Hut on vähän niin kuin McDonalds tai Lidl, siellä on hauska käydä eri maissa ihan vaan käymisen ilosta ja hihittää sille, että joka paikassa somistusta myöten kaikki on prikulleen samanlaista kuin kotisuomen paikoissa. Vuonna 1958 perustajiensa talon ulkonäön mukaan hatuksi nimetty amerikkalaisravintola on vuosien kuluessa levinnyt ketjuna yli sataan maahan. Suomessakin Pizza Huteja oli aiemmin enemmän, muistan himoinneeni Pizza Hutin pizzaa automatkoilla Helsinkiin Linnatuulessa pysähdyttäessä ja sukulaisten luona Turussa vierailtaessa. Viime vuosina kuitenkin turhaan. Tampereen keskustoriltakin Pizza Hut on kadonnut jo aikoja sitten. Miksihän? 


Pizzakulttuuri on arkipäiväistynyt, pizzan nauttiminen ei ole enää rahanväärti ilo kaikille meistä. Pizza on pikaruoka, pizza on mahantäyte, pizzasta ei haluta maksaa. Edullisia eurolättyjä saa mistä vain, Pizza Hutin pizza on vähän tyyriimpää, mutta sitäkin mehevämpää ja maistuvampaa. Jos Napolin pizzaa ei lasketa, niin onhan se aivan eri syödä pizzaa kuin syödä Pizza Hutin pizzaa. R-Kioskiketjun takana oleva Rautakirja Oy myi Suomessa toimivat PepsiCo -brändijätin Pizza Hut -ravintolat islantilaiselle pariskunnalle, Pétur Jonssonille ja Thórdis Lóa Thórhallsdóttirille jo vuonna 1997. Islantilaiset omistajat jättivät ketjusta jäljelle vain toimivimmat ravintolat ja lakkauttivat loput. Mutta miksi juuri Tesoma? Mitä Tesoma merkitsee islantilaisille omistajille? Miksi ei Keskustori, Turku tai Pori? 

Tesoman ostarilla on Pizza Hut toiminut kaikessa hiljaisuudessa viisitoista vuotta, palvellut tesomalaisia muiden tamperelaisten tietämättä. Arvoitus Pizza Hutin tesomalaisuudesta jää toistaiseksi ratkaisematta, en saanut vastausta tähän kysymykseeni eilen, mutta aion ehdottomasti esittää sen uudelleen, kun seuraavan kerran Tesoman Pizza Hutiin kantikkaan ruskean laatikon ja sen sisällä odottavan muhkean, pehmeän, tuoreen ja maistuvan pizzan perässä menen.

Kiitos muuten Koskipuiston roskisten suunnittelijoille - pizzalaatikko mahtui roskikseen ilman suurta taistelua ja vaivaa käsiä sotkematta. Roskiksia on puistoissa muutenkin tarpeeksi, Tampere on siisti kaupunki.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Ny rillataan!

Kesän tullen tamperelaisuus on taas valttia mainosmaailmassa ja miksipä ei olisi. Kaupunkimme jääkiekkolegendat komeilevat makkaramainoksissa niin televisiossa, lehdissä kuin talojen seinilläkin ja radiomainoksissa kuuluvat luotettavan letkeät ja tuttavallisen tavalliset kummeliäänet. "Nyrrrillataan", on lausahdus, josta You Tubeenkin on tehty omat pätkänsä, aurinkoisina iltapäivinä tuota lausetta ei kertakaikkiaan voi vastustaa. Saattaa se lipsahtaa itseltäkin silloin tällöin: Nyt grillataan - kesä on ruoanvalmistuksen aikaa pihakeittiöissä ja erilaisten makujen nauttimista ehdottomasti ulkosalla. Kesä on äijäruokaa tamperelaisittain.

Ei liene sattumaa, että juuri tamperelaisia hahmoja valitaan ruokamainoksiin kesäksi. Tampere jäähalleineen ja makkaratehtaineen on äijämäinen, ja Tampereen ruokakulttuuri ennakkoluuloton, rento ja reipas. Tamperelaiset ovat saaneet ensimmäisinä Suomessa omia itselleen niin siivet, kebabin kuin hampurilaisketjutkin. Suomen ensimmäisen McDonaldsin löytää muuten taas Keskustorilta alkuperäiseltä paikaltaan Commercen talosta, kun se kahden vuoden odotuksen jälkeen avasi ovensa uudelleen tulipalotuhot korjattuna. Tampereen vanhin pizzeriakin palvelee edelleen, se on myös peräisin aivan tuon herkun Suomen valloituksen alkuajoilta. Siipien ja mustamakkaran ohella varsinkin vanhemmat tamperelaiset vannovat peremecien nimeen (lausu: pärämäts). Tataarikauppiaan mukana yli sata vuotta sitten Tampereelle juurtuneet lihapiirakat kuuluvat kaupungin ehdottomaan ruokaperinteeseen, kiitos Linkosuon Kahviloiden.


Yhteistä lihapiirakoille, makkaralle, pizzalle, kebabille, hampurilaisaterioille ja tulisesti maustetuille siiville on se, että ne kaikki ovat helppoa noutoruokaa, mukaan otettavia, sormin syötäviä. Mutkattomia. Aluksi outoja, mutta ajankuluessa tutuksi tulleita ja suusta suuhun levinneitä. Tampere on hyvä paikka uusien asioiden tulla - asioiden ja ihmisten. Suuri maalaiskylä on sulatusuuni, jossa erilaiset kulttuurit, perinteet, taustat ja kielet kaikkine murteineen sidotaan lempeästi yhteen yhteiseksi tavaksi toimia toisiaan tukien. Eikä nuo suhteet ole lyhyitä, tamperelaiset rakastavat omiaan koko sydämestään ja rakastavat pitkään. Kertakäyttökulttuuri ei tässä kaupungissa ole jokapäiväistä, kun johonkin kiinnytään, siitä pidetään kiinni vuodesta toiseen. "On perinteitä, ja on tamperelaisia perinteitä", entinen työkaverini myhäili usein tyytyväisenä lounashetkiensä valinnoista.

Yksi tarina antaa hyvän esimerkin siitä mitä tarkoitan tamperelaisten rakkaudella rentoon ruokaan ja kiintymyksestä sen tekijöihin: Kun egyptiläinen hävittäjälentäjä Fuad Hanafi-Eweiss tuli Ruotsin kautta Suomeen 70-luvun alussa, oli Linkosuon leipomo nuoren miehen ensimmäinen työpaikka ja hänet siipiensä suojaan ottanut talvisodan lentäjäveteraani hänen ensimmäinen ystävänsä. Ennen pitkää ruoan parissa viihtynyt ja maustamisen taidon omannut nuori mies uskaltautui kokeilemaan omia siipiään ja suomenkielen opittuaan hän perusti ravintolan, Abu Fuadin. Tuon legendaariseksi tamperelaisten mukana kasvanut kaupungin ensimmäinen kebab-ravintola syntyi vuonna 1982 Aleksanterinkadulle, josta se muutti Hämeenkadun kautta Koskikeskukseen ostarin avatessa ovensa vuonna 1988. Yli kolme vuosikymmentä Abu Fuad täytti tamperelaisten vatsat, tarjosi pikkupojista perheellisiksi miehiksi kasvaneille kaupunkilaisille nautittavaksi helposti lähestyttävää etnistä ruokaa, ruokaa, joka alkuvaiheessa oli kummallista näillä leveyspiireillä. Nykyisin kebabia saa kaikkialta, lähes jokaisen korttelipizzerian ja lähiögrillinkin listoilta löytyvät kepsuannokset myös. Mutta kaikki paikat eivät valmista lihojaan itse, kaikkien paikkojen kastikkeet eivät ole sitä mitä ne Abu Fuadilla olivat. Abu Fuadin keittiö on nyt kylmennyt ja perinteisten annosten lisäksi kana-, maksa- ja lammaskebabien tarjoilu loppunut kauppakeskuksen irtisanottua ravintolan vuokrasopimuksen huhtikuun lopussa vuosien yhteistyön jälkeen. Tamperelaiset kapinoivat suosikkinsa kohtaloa keväällä, keräsivät nimilistoja ja perustivat facebook-ryhmiä, mutta turhaan. Omasta pettymyksestään ylipäästyään tamperelainen ravintoloitsija Fuad Hanafi-Eweiss haluaakin jo jäädä eläkkeelle ja keskittyä omiin lapsenlapsiinsa nyt kun ravintolan pitäminen ei enää vie kaikkea aikaa.


Tamperelaiseen ravintolakulttuuriin jäi rakastetun Abu Fuadin kokoinen aukko. Missä Tampereella nyt käydään kebabilla? Lähes viisitoista vuotta samalla paikalla Hämeenkadun yläpäässä asiakkaitaan palvellut Etelän Kebab on yksi varteenotettava vaihtoehto, se tuntuu luotettavalta ja mukavalta,vaikka ei Abu Fuad olekaan. Etelän Kebab toimi erinomaisesti ainakin teatteritreffien loppukohtauksen näyttämönä eräänä sateisena iltana. Kun tärkeintä on hyvä maku ja miellyttävä intiimi ilmapiiri, tuo pieni ravintola kannattaa ehdottomasti testata. Kauniine seinämaalauksineen ja ystävällisine palveluineen se on enemmän kuin pikaruokala. Samalta lautaselta kahdella haarukalla syötynä Iskender oli romanttinen kokemus, ainakin kun seura oli oikeaa ja ikkunan takana satoi kaatamalla vettä.

Jos rillaaminen on intohimo ja mieli tekee kokeilla jotain hauskaa ja erilaista, kokeile Fuadin jalanjäljissä kebabin valmistusta kotioloissa isommalla porukalla:

 
DÖNERKEBAB LOHKOPERUNOILLA 
10 äijäannosta:

1 kg naudanjauhelihaa
1 kg possunjauhelihaa
½ kg karitsanjauhelihaa
100 g aromisuolaa (suolaa n. 50%)
½ dl mustapippuria rouhittuna
1 tl kanelia
2 tl paprikajauhetta
1 tl chilijauhetta (tulisuudesta riippuen)
todella reipas luraus öljyä, desin verran ainakin

- Anna jauhelihojen tasaantua huoneen lämmössä noin puolituntia. Kippaa ne ja kaikki mausteet sen jälkeen vatiin tai jättimäiseen kulhoon. Mausteiden määrä kuulostaa hurjalta, mutta hurja on lihamääräkin - se kutistuu uunissa aikas paljon.
- Vaivaa setti huolellisesti sekaisin tasaiseksi massaksi joko käsin tai jos raaskit, niin sähkövatkaimella täydellä teholla reippaat kymmenen minuuttia. Käsin menee kauemminkin, puristeltavaa ja höykytettävää kun annoksessa riittää.
- Muotoile lihasta paksu, noin käsivarren mittainen pötkylä ja kieritä se tiukasti kaksinkertaiseen tarkoin suljettuun folioon.
- Paista pötköä grillissä hiljaisella hiilloksella muutama tunti tai uunissa 125'C neljä tuntia, käännä puolikierrosta joka tunnin jälkeen. Jos paistat pötkön uunissa, laita koko komeus uunivuokaan tai pellille, säästyt vähemmällä siivoamisella, jos folio jostain syystä päästää nesteitä läpi.
- Anna valmiin pötkön levähtää vähintään 10 minuuttia koskemattomana, jotta foliossa liikkuvat lihanesteet imeytyvät kunnolla takaisin lihaan.

HELVETILLINEN KASTIKE: (Lihalle)
1 tlk paseerattua tomaattia tai tomaattimurskaa
1 prk tomaattipyreetä
1 tl oreganoa
½ tl chilijauhetta
2 tl tabacoa tai muuta tulisoosia maun mukaan
½ ruukkua tuoretta persiljaa silputtuna
½ ruukkua tuoretta korianteria silputtuna
ripaus suolaa
ripaus sokeria

- Laita kaikki ainekset paitsi tuoreet yrtit kattilaan ja keittele kasaan miedolla lämmöllä puolisen tuntia. Lisää tuoreet yrtit mukaan vasta ihan loppuvaiheessa, muutama minuutti ennen kastikkeen valmistumista.
- Anna kastikkeen jäähtyä ennen tarjoilua.
- Oman maun ja tuntemuksen mukaan muitakin yrttejä tässä voi toki käyttää maun syventämiseksi.

TAIVAALLINEN KASTIKE: (Salaatille)
1 punainen paprika
1 sipuli
2 kynttä valkosipulia
4 rkl sokeria
2 rkl sinappia
½ dl omenaviinietikkaa
1 prk tomaattipyreetä
2 dl öljyä
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
ripaus basilikaa

- Pese paprika, kuori valkosipulit ja sipulit, lohko isoimmat neljään tai kuuteen osaan ja laita tehosekoittimeen. Mittaa päälle muut ainekset ja aja tasaiseksi massaksi.

Me tekastiin lisukkeeksi komealle setille salaatti (tomaatti, kurkku, jäävuorisalaatti) ja lohkoperunat grillissä. Normiperunat pestiin ja pilkottiin lohkoiksi kuorimatta. Perunat pyöräytettiin kupissa, jossa oli loraus öljyä, ripaus suolaa, ripaus mustapippuria ja ripaus paprikajauhetta. Grilliin levitettiin folio ritilän päälle ja lohkoja grillailtiin siinä rauhallisella lämmöllä parisen kymmentä minuuttia.