tiistai 23. tammikuuta 2018

Musta-valkoinen talvilauantai

Ihmiset, jotka käyvät taidenäyttelyissä, voivat paremmin ja tuntevat itsensä keskimäärin onnellisimmiksi kuin sellaiset, jotka eivät käy. Kumpi oli ensin, muna vai kana, sitä minä vain mietin tätä joskus jostain lukemaani tutkimustulosta muistellessani. Minä havahdun taidenäyttelyihin ja niissä käymiseen silloin, kun tunnen itseni hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Niin kuin tammikuun toisen viikon lauantaina, kun suunnittelin mitä kivaa me voisimme Herra K:n ja Runotytön kanssa Tampereella tehdä. Päädyimme täydelliseen kolmen suoraan: Taidemuseoon, Pikkukakkosen leikkipuistoon ja kiireettömään kahvilla käyntiin.
 





Ajaessamme kohti Särkänniemeä ja Sara Hildenin taidemuseota tunnustin Herra K:lle syntini:
Niin monta kertaa kun olenkin käynyt milloin missäkin galleriassa, näyttelyssä ja taidemuseossa, Sara Hildenissä en koskaan aikaisemmin ole käynyt. Minä, tamperelainen! Tunnen pistoksen rintalastassa katsellessani musta-harmaata rakennusta sitä lähestyessämme. Andy Warhol, Kimmo Kaivanto ja monet, monet muut suurnäyttelyt, joita olen aikonut mennä katsomaan... Kun Robert Longosta ja hänen hiilitöistään puhuttiin meillä töissä, päätin, että tätä me emme missaa.

 

Museoon sisäänastuessamme maalaan mielessäni kuvaa Sara Hildenistä itsestään, Tampereen muotimaailmassa vaikuttaneesta liikenaisesta, jonka eroon päättynyt avioliitto kuvataiteilijan kanssa jätti jälkeensä rakkauden taiteeseen. Linja-auton rahastaja, kotiapulainen ja kahden opettajattaren pitämän pukuliikkeen myyjä. Keramiikkataiteilija Rut Brykin, Birger Kaipiaisen ja Essi Renvallin ystävätär, joka tarjosi juhannusjuhlissa tapaamalleen työtilojen puutetta valitelleelle taiteilija Erik Enrothille kotitalonsa vinttiä ateljeeksi vastineeksi tämän maalaamista tauluista. Työssä käyvä itsenäinen nainen, joka rakastui renttuun taiteilijaan ja avioitui tämän kanssa, erosi myrskyisästi 13 avioliittovuoden jälkeen taistellen entisen miehensä taulujen omistusoikeudesta pitkään eri oikeusasteissa.

Miehen juodessa ja maalatessa Commercen talosta hankitussa uudessa ateljeessaan tai Ranskan ja Espanjan kuukausien mittaisilla talvilomillaan, itsensä 14-vuotiaasta saakka elättänyt Sara oli perustanut ensimmäisen oman naisten takkeihin ja leninkeihin erikoistuneen muotiliikkeensä ja alkanut kerätä suomalaista taidekeramiikkaa. Erovuonna 1962 Sara Hilden perusti nimeään kantavan säätiön, jolle lahjoitti jo tuolloin varsin mittavan kokoelmansa. Vuonna 2011 kokoelma oli jo lähes 5 000 esineen kokoinen ja sitä kartutetaan edelleen vuosittaisin taidehankinnoin. Näsijärven rannassa sijaitseva Sara Hildenin taidemuseo avattiin yleisölle 11.2.1979.





Runotyttö rakastui ensisilmäyksellä museorakennuksen kelmeään hämärän ja valon vaihteluun, sen monumentaaliseen kattoon, isoihin ikkunoihin ja katseenvangitsevaan portaikkoon. Enkä voinut olla hänen kanssaan erimieltä. Harmaa, suoraviivainen museorakennus edustaa aikansa arkkitehtuuria kauneimmillaan, se on melkein kuin veistos itse. Betoniset seinät, paksut kattopalkit, ristikkolamput ja avarat, puoliseinäiset kerrokset pitivät otteessaan koko sen tunnin, jonka museossa vietimme. Robert Longon hiilipölytyöt olivat upeita, museon nimihahmon elämäntarina vieläkin vähän komeampi.





Aamulehden arkistojuttujen kommenttikentistä lukemani kaupunkilaisten muistikuvat aggressiivista myyntityötä tehneestä kovaotteisesta rouvasta vahvistivat mielikuvaani piinkovasta selviytyjästä, joka ei varsin julkisesta asemastaan huolimatta viihtynyt valokuvattavana saati antanut juuri haastatteluita. Osa muotiliikkeiden asiakkaista pelkäsi häntä, olivat varmistaneet etukäteen puhelimitse, ettei rouva ollut liikkeessä heidän asioidessaan siellä.

Kun Sara Hilden päätti haluta jotain, hän teki sen, ovat hänen ystävänsä jälkikäteen hänestä kertoneet. Hänen liikkeestään kukaan ei poistunut ostamatta ja sieltä ostettiin sitä mitä myyjä tahtoi myydä, ei sitä, mitä asiakas tuli hakemaan. Hymyilin tarinoille. Aikamoista tahtoa on tarvittu, että kielitaidoton, koulujakäymätön tamperelaisnainen meni ja osti Picassoa, Henry Moorea ja muiden kansainvälisesti tunnettujen modernien taiteilijoiden töitä, sellaisten, johon ei tänä päivänä vaateliikkeiden pitäjillä ole varaa, olivatpa he kuinka päättäväisiä tahansa. 



Sara Hildenin taidemuseosta ulos tullessamme oloni on hyvä, tunnen itseni onnelliseksi. Koin museovirailulla jotain virkistävää, jotain inspiroivaa ja mieleenpainuvaa. Robert Longon teos, jossa hävittäjälentäjän kypärän visiiristä peilautuvat pilvet tuntuivat humisevan silmissä 800 km/h, jäi mieleeni aivan erityisesti. Samaistuin lentäjään. Sellaisiako arkipäiväni ovat? Niiden vastapainoksi on tarpeellista välillä pysähtyä ja hengittää, ehtiä ajattelemaan. Leikkipuistotunnin jälkeen Puiston kahvilan ikkunapöydässä istuessamme katson palapizzojensa ääressä höpöttävää isää ja tytärtä ja kuiskaan molemmille kiitoksen täydellisestä iltapäivästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti