torstai 17. elokuuta 2017

Pikku Naisia 2.0.1

Olipa kerran aurinkoinen elokuun iltapäivä. Kesä oli enteillyt loppumistaan jo pitkään, ihmisten lomat olivat ohitse, koulut ja päivähoidot alkaneet. Arjen kiireet ja kiristyneet mielet alkoivat pikkuhiljaa näkyä työmatkaliikenteessä ja kaikkialla kaupunkikuvassa turistien kaikottua omiin kotikaupunkeihinsa. Onneksi aivan Tampereen sydämessä, Näsijärven rannalla, korkeiden aitojen suojassa on rauhan tyyssija, pieni lapsenomaisen onnellisuuden satulinnake, jossa vierailu tekee hyvää kaiken ikäisille ihmisille. 







Kaksi leidiä, isompi ja pienempi, jättivät isin ja veljen hurvittelemaan huvipuistoon ja suuntasivat vierailulle tuohon tarunomaiseen paikkaan. Vasta pari viikkoa sitten he olivat olleet siellä viimeksi, mutta mitä siitä, se paikka vaan oli niin ihana, sinne piti päästä heti uudelleen. Sen mukulakivet, kauniinväriset vanhat talot ja hassuihin paikkoihin piiloutuneet kissat ja linnut, aitauksien eläimet ja maailman ihanin ulkoilmateatteri olivat tehneet pieneen leidiin lähtemättömän vaikutuksen. Satu, jonka hahmot olivat pienen leidin parhaimpia ystäviä, oli muuttunut todelliseksi. Se oli puheissa illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Elsa-koira, joka nukahti laivaan, vuohi, joka kävelee unissaan pitkin kattoja myös kirjoissa ja laama, joka näytti nauravan, kun sille huikkasi: "Moi laama, moi" aidan takaa. Ja lampaat, ne ihan pienet ja pehmeät, jotka eivät meinanneet millään malttaa odottaa vuoroaan hoitajan mentyä aitaukseen.

"Koiramäkeen", pienempi leideistä ilmoitti tomerasti, heti kun autosta oli Särkänniemen parkkipaikalla noustu. Isompi leidi ei pannut vastaan, äiti tykkäsi Koiramäestä salaa melkein yhtä paljon kuin tyttärensä. Sen rauhasta ja kiireettömyydestä. Ja aitoudesta. Pysähtyneisyydestä. Pienempi leideistä oli matkanjohtaja, hyppeli ja hihkui edellä. Ensimmäiseksi mentiin kahville ja kakulle vaaleanpunaiseen Von Guggelbööhön. "Äiti, tämä ihana paikka tämä, tämä!", pieni leidi huokaisi onnellisena valittuaan kahvilassa mieleisensä pillimehun ja pikkutuolin.






Kahvihetken jälkeen mentiin Tassuteatteriin. Kapteeni Henriksonin meriseikkailu käytiin katsomassa alusta loppuun uudelleen, tällä kertaa korjattiin se virhe, että viimeksi ei tanssimaan laivakoirien kanssa tullut lähdettyä. Äitikin tanssi, se oli pienelle leidille tärkeää. Teatterin jälkeen käytiin ostoksilla, siitä oli sovittu kotona etukäteen. Yksi nami ja uusi palapeli, Elsa ja Kille, omalla rahalla, tottakai. Kolikoiden kaivaminen kukkarosta oli mahdottoman tarkkaa puuhaa, kielikeskellä suuta, harkiten Tropin ja Nekun Apteekin tiskillä. Siellä ja Gunnaksen kirjakaupassa oli molemmissa aivan omanlaisensa tunnelma. Äiti katseli kirjakaupan hyllyjä ja palasi Runotytön höpöttäessä hetkeksi takaisin omaan lapsuuteensa, puiston laidassa seisseen vaaleanpunaisen oululaistalon kivijalassa sijaitsevaan lelukauppaan, jossa oli samanlaista taikaa kuin Koiramäen kaupassa. Mauri Kunnas ja hänen kirjansa, äiti huokaisee hyvää mieltään. Ne 80-luvulta tutut, omaa lapsuutta jo värittäneet.
 







"Sitten eläimille!", pieni leidi ilmoitti määrätietoisesti ruskean paperikassinsa kanssa kaupasta ulos astuttuaan, ja määränpäähänsä päästyään työnsi nenänsä kiinni vuohiaitaukseen. Siinä se sitten seisoi hievahtamatta korokeportaalla useita minuutteja ja tuijotti haltioituneena aitauksessaan olevia siroja valkoisia otuksia. "Hakkaraisia äiti, kato, hakkaraisia nakkena!", hän riemuitsi osoittaessaan sormellaan pieniä kilejä. Kanat, ponit, aasit, lampaat, possut, lehmät, koirat ja laamat. Anteeksi, alpakat. Äiti-mokoma puhuu laamoista ja opettaa aivan väärin! Ei onneksi ihan niin väärin kuin ne vanhemmat, jotka edellisellä kerralla Koiramäkeen tultaessa osoittelivat pienellä saarella majaansa pitäviä lampaita ja kertoivat lapsilleen niiden olevan laamoja. Äiti hymyili niille. Onneksi eläinten aitauksissa on ne kyltit, meille aikuisille. Saarilampailla ei ollut kylttiä.








Vesimylly, heinäseipäät, yrttitarha, maatalon pihapiiri ja pienen lammen ylittävä puulautta. Rauha. Ruuhkattomuus. Kaiuttimissa kuuluvat maatilan äänet. Koiramäessä ei saa olla kiire, siellä kaksikin tuntia kuulu silmän räpäyksessä paikasta toiseen, edes takaisin, sinne ja taas tänne hypellessä uteliaiden silmien vietävänä. Koiramäessä voi vähän juosta ja ryntäilläkin, koko ajan ei tarvi olla kieltämässä ja käskemässä. Runotyttö ei vielä kaipaa huvipuistovempaimia ja hyvä niin, Koiramäki on parasta mitä hän tietää - leikkipuistojen, kahvilla käynnin ja ravintolaruokailun lisäksi. Syömään, sinne ollaan seuraavaksi menossa. Hampurilaiselle, äiti houkutteli, kun koulu-, päivähoito- ja työpäivän päälle Särkänniemeen suoraan tultiin. Ja sen jälkeen leikkipuistoon.


Vaikka lisää kivaa on tiedossa, on lähdön aika pikkuleidille haikea. "Hei hei, Hakkarainen, hei hei laama, hei hei koko Koiramäki", hän seisoo portilla ja vilkuttaa. Onneksi äiti-leidi lupaa, että Koiramäkeen palataan vielä, viimeistään joulun alla tullaan uudestaan katsomaan miten jouluvalmistelut tässä tarinoiden täyttämässä kylässä sujuvat.

Vinkkinä muuten niille, jotka eivät Koiramäkeä ole vielä tälle kesälle käyneet tarpeeksi fiilistelemässä, tämän ja ensiviikon ajan sisäänpääsyn sinne saa ostettua puoleen hintaan.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Myllyoja, 500 kilometriä lähempänä kuin luulin


Kesä etenee, kulkee vääjäämättä kohti loppuaan. Marjat kypsyvät, iso pihamme valmistautuu sadonkorjuukauteen. Lomani on ohitse, samoin Herra K:n. Tein viimeviikon etätöitä Runotytön kanssa mummilassa, Herra K:n lapsuudenkodissa Tampereen Kalkussa, kuunnellen miten mummi hömpötti Runotytön kanssa avoinna olevan terassioven toisella puolella. Kalkku. Kalkku. Kalkkuna? Ei. Kalkku kuulostaa Runotytön omalta onomatopoeettiselta sanalta enemmän kuin asuinpaikalta. Mistään en löydä selitystä tuolle erikoiselle nimelle, jossa on kalkkikivityökalun käyttämisen sointi. Sen tiedän, että nimi on juonnettu viereisestä Kalkun vuoresta, mutta hei tamperelaiset, mitä tuo kalkku oikein tarkoittaa?





Kun autolla ajaa Kalkkuun, ei huomaa puroa, joka solisee Kalkkuun johtavan tien alitse aivan kerrostalojen takapihalla ja halkaisee alueen kahtia. Tuon puron taukoamattoman äänen kuulee, kun kulkee kadulla kävellen tai pyörällä. Sen solina jäi mieleeni liplattamaan yhtenä aamuna niin että päädyin töitä tehdessäni googlailemaan puroa ja sitä ympäröivän asuinalueen historiaa. Puro. Myllypuro. Tai oikeammin myllyoja. Myllyoja! Hei sieltähän minä olen kotoisin, minun kotitaloni on Oulun Myllyojalla! Ja naapurissamme sijaitseva Herra K:n äidin isoisän talo, sekin on Myllyoja nimltään! Nyt vasta innostuinkin. Mutta se Kalkun puro. Tai siis oja. Vai puro? Silläkin on oma historiansa.





Ennen 1900-luvun alkua Pitkäniemen sairaalan tilalla Pyhäjärven rannassa sijaitsi puustelli, kruunun virkatalo, jonka maihin kuului kolme nykyisen Kalkun alueella sijainnutta torppaa: Kiviniemi, Pikku-Kiviniemi ja Myllymäki. Rannan hyviä maita oli Pitkäniemen kanssa jakamassa monta muutakin vaurasta ja isoa viljelijää: Raholan kartano, Kaarilan kartano ja Ylä-Villilän, Keski-Villilän sekä Ala-Villilän tilat. Kalkun nimen tuo Petsanmäeksi kutsuttu alue sai vasta vuonna 1944, kun asemakaava vuonna 1937 Pohjois-Pirkkalasta (nykyinen Nokia) Tampereeseen liitetylle alueelle vahvistettiin. Alueen rakentaminen aloitettiin varsinaisesti vasta sodan jälkeen 1950-luvun kynnyksellä. 

Keskellä maaseutua juoksi vapaana iso puro, jossa oli paljon vettä ja kaksi koskea. Puron molempiin koskiin oli 1800-luvulla rakennettu myllyt, ylempi jalkamyllyistä kuului Villilän tilaan, alempi oli Pitkäniemen mylly. Kolmannen myllyn, uudenaikaisemman hammasratasmyllyn, jonka rakentamisen kerrotaan lopettaneen kahden aikaisemman myllyn toiminnan kannattamattomana 1900-luvun alussa, sijaintipaikasta en löydä tietoa mistään. Vuoden 1920 loppuun mennessä jauhot oli siinäkin myllyssä kuitenkin jauhettu.





Puro nykyisellään on vain kapea kaistale entisestä, mutta niin tärkeä kuitenkin, että puron varren luonto on vuonna 1999 Natura 2000 -asetuksellasuojeltu. Kolme kilometriä pitkä puronvarsi rinteineen ja putouksineen on merkittävä kaupunkilehto, jossa elää erikoisten kasvien lisäksi liito-oravia ja pyitä. Kauneutensa vuoksi alue on haluttu säilyttää luonnollisessa tilassaan. Myllypuroa ei tavallisissa kartoissa näy, mutta onneksi löydän netistä tiedon siitä, mihin suuntaan Kalkun viertotien alittava puro uomassaan kääntyilee ennen laskemistansa Vihnusjärveen Nokian puolella ja siitä, mistä voisin alempaa noista koskista suurin piirtein etsiä. Pysäköityäni auton hiljaiselle tielle, kurkistan tienpientareen pusikkoon suuntaan, josta melkein jylinäksikin kutsuttava puron virtausääni kuuluu. Yllätyn. Onneksi en houkutellut Runotyttöä ja Pikkumiestä mukaani kuvausretkelle! Puro putouksineen sijaitsee jyrkän rinteen alla notkossa, jollaista en uskonut näkeväni keskellä kaupunkia. Saniaiset ja muu aluskasvillisuus estävät näkemästä mihin jalkansa lehtometsässä laittaa, suuret kaatuneet puut ja lahot rungot hankaloittavat rinteessä laskeutumista. Metalliputkia, vanhoja hetekanpohjia, lasinsiruja... Laskeudun silti, raidallisessa kesämekossani ja paljain säärin, nilkka teipattuna, hiessä päin. Rinteen alla puron ääressä vastaan tulee ihana viileys. Kaupunki katoaa ympäriltäni, putouksen ääni peittää alleen kaiken muun. Kymmeniä minuutteja kosken solinaa kuunneltuani alan miettiä miltä tuntuisi jos se yhtäkkiä loppuisi. Se ääni. Puromaisema on kuin lapsuuden satukirjasta.





Kaksiosaisen kosken toinen uoma on aikaa sitten kuivunut, kivet ovat sammaloituneet ja niiden kolot kasvaneet umpeen. Kuivuneen uoman isot kivet eivät ole niin liukkaita kuin koskenvieren kivet, niitä pitkin on helpompi kiivetä ylöspäin. Tästä koskesta on kirjoitettu, että se putoaa 300 metrin matkalla 25 metriä alaspäin. Tuohon matkaan kuuluu mukaan se tien ali kerrostalojen välissä solissut osakin jo, lasken nopeasti. Istuudun isolle kivelle, syön rinteen päältä keräämiäni metsämansikoita ja katselen koskea. Yritän kuvitella kosken rantaan myllyn ja myllyyn myllärin työntouhuun, rantatielle viljelijät ja torpparit, jotka kuljettavat jyväsäkkejään myllärille jauhettavaksi. Rakennus, jonka jämät lahoavat putouksen reunalla, on nuorempi kuin 100 vuotta, saniaisten seasta pilkistävä ruosteinen kiuas ja ratas eivät nekään ole myllystä peräisin. Kenenkähän tölli siinä on ollut ja milloin se on tuohon kuntoon joutunut?





Ympäristö muuttaa muotoaan, mennyt jää ja uutta tulee tilalle. Jos suojeluasetus alueella pitää, paikallani notkon pohjalla suurten kuusten ja vaahteroiden alla saattaa sadan vuoden kuluttua istua joku toinen katselemassa läheisten betonitalojen raunioita ja miettimässä mitä ne ovat aikanaan olleet, ketä niissä on asunut ja mitä niille on aikojen saatossa mahtanut tapahtua.