Katuruokaa Tampereella

Hämeenkatu. Se katu, jota juostaan rautatieaseman ja keskustorin pysäkkien välillä, sekö? No se. Paitsi, että kesälomalla ei tarvitse juosta, eikä olla koko ajan menossa johonkin niin, että Hämeenkadulla ehtii kerrankin hidastella. Siitä on aikaa, kun olen kävellyt Hämeenkadulla ihan vain kävelemisen ilosta ja katsellut miltä katu näyttää. Ja yllättäen se alkaa näyttää aika kivalta. Uudet jättimäisiin punaisiin ruukkuihin tehdyt kukkaistutukset ja kirkkaan punaiset penkit tekonurmikkopaloineen eivät ole hullumpia, eikä hullumpaa ole sekään, että alkupätkä Hämeenkadusta suljettiin tavallisilta autoilta vuosi sitten. Puinen rakennelma kadun varressa vetää puoleensa ja kutsuu katsomaan itseään lähempää. Harmi, ettei ole lauantai eikä enää heinäkuukaan, sillä heinäkuisina lauantaina Pauhu-paviljongiksi ristityllä puulavalla olisi ollut esiintyjiä. Musiikkia, pieniä näytelmiä, komiikkaa. Hitsit, kun olisi aiemmin tiennyt!

 

Yksi juttu Hämeenkadun uudistuksessa saa minut erityisesti hymyilemään: Ruokavaunut! Niitä ei ole Tampereella hirveästi näkynyt muuten kuin toripäivinä tai tapahtumissa. Lakritsia, kahvia, vohveleita, fajitaksia ja sitten, kebabia. Sitä kebabia, josta kohistiin vuosi sitten mustan vaunun ilmestyttyä Laukontorille. Nyt Jörn's Dönerin ruokavaunu on Hämeenkadulla, herkullinen tuoksu tuntuu nenään jo nurkan takaa. Jörn's Döner ei myy perinteistä, tiiviistä jauhelihatangosta vuoltua kebabia ranskanperunoiden kanssa. Heidän listallaan on kana- ja kasvisdönerit, jotka halutessaan voi tuunata bataattiranskisten kanssa. Katukeittiöt ovat tulleet Tampereelle, toivottavasti jäädäkseen. Mikään ei ole mukavampaa kun nauttia mutkatonta ja edullista ruokaa kadulla silloin, kun sää sen sallii. Kesällä katuruokailu onnistuu kotikaupungissakin.

Vaalea rapeaksi paahdettu leipä, jonka sisäpinnalle sivellään kastikkeita ja ladotaan paistettuja kasviksia ennen kanaa tai falafelejä, salaattia, fetaa ja sitruunamehutujausta. Sekö on Jörnin salaisuus? Jörn hymyilee. Jörn's Dönerin omistaja on Virtanen, Veli-Pekka Virtanen, joka on tutustunut döner-kebabien tekemiseen Berliinissä useaan otteeseen ja hakenut vaikutteita alan huipuista siellä. Virtasella on viisi työntekijää, joiden kanssa hän tekee parhaimpina päivinä 200-300 Döner-annosta ja 60 bataattiranskikset, vähän säästä riippuen. Lasken nopeasti mielessäni, että kun vaunu on auki klo 11-21, se tarkoittaa yhtä annosta joka toinen minuutti. Kiirettä pitää. Vaunun edessä on suosituimpiin aikoihin pitkä jono, meidän tullessamme pienen ravintolan pöydät olivat kaikki täynnä. Jörnin vaunu on ollut Hämeenkadulla vapusta lähtien, ja jos kelejä riittää, se on paikallaan syyskuun alkupuolelle saakka.

Minä valitsen luukulla kasvisdönerin ja Herra K kanaversion, Runotyttö nyökyttelee ja toistelee njam-njam vakaana aikomuksenaan maistaa niitä molempia. Otamme annoksemme mukaan ja kävelemme Koskipuistoon nauttimaan ostoksistamme.

 

 

Käsin syötävä pikaruoka on harvoin kovin kuvauksellista ja kaunista, varsinkaan kotipaketista avattuna. Siksipä yksityiskohtien zoomaamisen sijaan nappaan kuviin palan maisemaa, jossa ruoka syötiin. Hyvää tuo ruoka oli, niin kertakaikkisen hyvää, että olisin syönyt kumpaa tahansa döneriä lisää vaikka kuinka! Jos olisin jaksanut. Annos oli täyttävä, muuta ruokaa ei samalle päivälle enää tarvinnutkaan. Eivät olleet väärässä ne, jotka Jörnin ruokaa kehuivat. Paistetut kasvikset leivän välissä antavat dönerille tuhdin, hyvän lisämaun. Äsh! Unohdin kysäistä Jörn's Dönerin nimen alkuperän, sen, pitääkö huhu Donner-läpästä paikkaansa.

Ps. Tuo veistos, joka on seissyt Koskipuistossa vuodesta 1971 lähtien, on nimeltään Virvatulet. Aimo Tukiaisen pronssiveistos on kunnianosoitus suomalaiselle sotilaalle ilman sen suurempaa sankarimyyttiä.

Pps. Koskipuisto on ollut paikallaan koskenrannassa 1800-luvun lopulta lähtien, puiston vanhimmat puut ovat peräisin tuolta ajalta. Nykyisenlainen puisto on ollut 1930-luvulta alkaen voimalaitospadon valmistuttua. Rantapromenadin punaiset kukat ovat kannoja, hoitoa vaativia kaunottaria, jotka menestyvät koskirannassa paikan erityisen kostean ilmaston ansiosta. Kannat kaivetaan talveksi ylös maasta ja viedään Hatanpään puutarhalle sisään talvehtimaan. Muistan joskus lukeneeni tarinan siitä, miksi 30-luvulla joku lahjoitti kaupungille kanna-istutukset Koskipuistoon laitettaviksi. Kannat palautettiin puistoon vuonna 2008 kunnostuksen yhteydessä, kun Koskipuisto muutenkin muokattiin takaisin 30-luvun henkeen, mutta tuota tarinaa en löydä enää mistään faktoja tarkistaakseni.