Keittiö on kodin sydän

Aurinkoisen päivän kävelykierros kaupungissa on silkkaa juhlaa. Sateisella säälläkin tarinoita täynnä olevat talot, sillanpielet ja vanhat tehtaat nyökkäilevät katselijalle hyväksyvästi. Voisin ihailla ja haistella niitä ikuisuuden, ne tuoksuvat entisajoille, niissä seisahtavat menneet päivät. Puistot, joissa nurmikko alkaa pikkuhiljaa vihertää, koski, jonka vauhdikas hiljaisuus vetää puoleensa - Tampere on kuin avoin historian kirja aiheesta kiinnostuneelle. Runotyttö hihkuu, hän seuraa kaupungin ääniä ja liikettä hymyssä suin vaunuissaan. Kunnes väsähtää ja nukahtaa suloiseen uneen.

Kun kerrankin saan hyvällä omatunnolla viettää kiireetöntä aikaa kotona, on kodista tullut minulle entisestäänkin tärkeämpi paikka. Ja kuten ruokarakkaudestani saattaa arvata, on avoin ja valoisa keittiö minulle kotini sydän. Perhe ja ystävät arvostavat keittiöstäni saatavaa ruokaa, koko ajan vaan parempaa ruokaa, kun enemmän ja enemmän opin hyvän ruoan saloista. Vaikka hoitovapaalaisen tulot eivät päätä huimaa, on muutamia asioita, joista en ole valmis tinkimään. Tärkein niistä on hyvä ruoka. Hyvät raaka-aineet ja taloudelliset reseptit, ravintoloissa käymme taas sitten kun siihen on varaa. Onneksi kaupungilla kulkeminen on ilmaista ja kahviloissa käynti kohtuuhintaista. Niinpä nautin pilvien raosta hetkittäin paistavan auringon valosta ja kävelen, vaunuissa onnellisena nukkuvan lapsen tuijottaminen kilpailee kotikaupunkini ihailun kanssa.

Laukontorin rantaan päin kääntyessäni minua hymyilyttää. Palanderin talon takana on tuttu mäki ja mäessä tuttu funkkistalo, hieman saman näköinen kuin Tempo Hämeensillan kupeessa. Siinä aikanaan sijainneesta vesijohtoliikkeestä nimensä saaneen Huberin talon tilalla sijaitsi 1800-luvun lopulla pormestari Procopén puinen asunto pihapuistoineen... Oi tarinoita! Tätä katua on tullut käveltyä usein, kulku on johtanut aina samaan paikkaan. Kaupunki, josta alunperin olen kotoisin, ei sisältänyt minkäänlaisia mäkiä, pyöräily siellä oli helppoa ja vaivatonta. Ei Tampereellakaan mäkiä ihan hirveästi ole, mutta Aleksis Kiven kadun alahelmassa on yksi sellainen. Niin jyrkkä, että raskaana ollessa se läähätytti. Nyt mietin, miten päin Runotytön vaunut voi jättää Huberin talossa sijaitsevan pienen puodin ikkunan taakse parkkiin ettei ne vain karkaa. Sisään kauppaan vaunuja on tällä kertaa turha viedä, teen liikkeessä vain nopean piipahduksen, kun ruoan valmistukseen tarvittava oliiviöljy on päässyt loppumaan. Pari viikkoa sitten hain puodista salaatteihin käyttämääni oliiviöljyä ja vaaleaa balsamicoa lisää.

Bertel Strömmerin aikanaan piirtämä Huberin talo ravintolahistorioineen on erikoinen talo, sen katutasossa sijaitseva Keittiöelämää erikoinen erikoisliike. Vaikka moni muu erikoisliike on viime vuosina sulkenut ovensa, on Keittiöelämää pysynyt paikallaan kivijalkamyymälänä jo yli 10 vuoden ajan. Eikä ihme. Keittiövälineiden lisäksi raaka-aineita myyvän liikkeen kauppiasrouva on iloinen ja aurinkoinen asiakaspalvelija, aina valmis neuvomaan, esittelemään ja mikä hauskinta, maistattamaan tuotteitaan kokkauksesta kiinnostuneelle. Hän tietää mistä hänen myymänsä tavarat ovat peräisin ja kertoo mielelään tarinoita niiden takaa. Jo kauan aikaa sitten liikkeessä vieraillessani, päätin, että iänikuisten viinipullojen ja suklaarasioiden sijaan alan ostaa ystävilleni lahjoiksi oliiviöljy- tai viinietiikapulloja. Noista tuotteista järjestetään kuulemma tastingeja samalla tavalla kuin viineistä tai oluistakin, tarkka-aistinen löytää oliiviöljyn mausta hedelmäisyyttä, hapokkuutta, makeutta ja monenlaisia eri sävyjä. Muovilusikoita kuluu. Totta tosiaan, öljyissä on eroja niin kuin on viinietikoissakin. Aiemmin en osannut ajatella, että söisin oliiviöljyä tai viinietikkaa paljaaltaan niin mielelläni.

Saimme Herra K:n kanssa häälahjaksi Keittiöelämään lahjakortin vuosi sitten, lahjakortilla ostimme pastakoneen ja jauhoja Masterchef Australian innoittamana. Sormeni syyhyävät pastataikinan kimppuun tätä kirjoittaessani, luvassa on hyvää ruokaa jälleen kerran. Lempisarjani vuoden 2015 finaalijakso on minulla vielä puoleksi katsomatta, en siis vielä tiedä voittiko suosikkini vai ei - pitää varovasti googlata linkki tähän postaukseen, etten pilaa itseltäni jännitystä. Vasta illalla ehdin katsoa jakson loppuuun, sillä Runotytön ei vielä tarvitse oppia tv:n katselua. Mutta hyvän ruoan tuoksun hän saa oppia jo varhain. Parsakausi on taas parhaimmillaan ja parsa parasta hyvän oliiviöljyn, sitruunan ja parmesanin kanssa. Kiitos Keittiöelämää!