Paikka, jossa kaksi suurta tarinaa koskettavat toisiaan

Tammerkosken rannalla, kansallismaiseman reunalla, kohoaa korkeuksiin aniliininpunainen kivitalo. Grand Hotel Tammer. Nimi Grand Hotel kuulostaa enemmältä kuin pelkkä hotelli, se kuulostaa vanhemmalta ja arvokkaammalta, ja sopii siksi pienen puiston ja lammen reunustamalle Tammerille erinomaisesti. Tammerin ruokasalin suuret ikkunat ja niiden päällä olevat sviittien parvekkeet kaidekoristeineen näyttävät kruunulta kauniin rakennuksen julkisivussa. Tyyni talo hymyilee sitä katsovalle salaperäisesti kuin Mona Lisa taulussaan. Se tietää jotain mitä me muut emme.

Kirjoitin Grand Hotel Tammerista ensimmäisen kerran vierailtuani siellä koulutuksessa huhtikuussa 2011. Haltioiduin tuolloin talon historiasta ja siellä vaikuttaneiden ihmisten tarinoista, ja mitä enemmän olen sen jälkeen saanut talon tarinoita kuulla, sitä enemmän sitä ohi kulkiessani ihailen. Ei ihme, että 86-vuotias rakennus hymyilee salaperäisesti. Vuonna 1912 hyväksytyn tonttihakemuksen mukaan Tammerista piti tulla matala puinen Teknillisen Seuran talo, toimistoja ja kokoustiloja, sellaiseen taloon seuran keräysvarat olisivatkin hyvin riittäneet. Mutta kun rakennustyöt vuosikymmen myöhemmin aloitettiin, olivat suunnitelmat kasvaneet pilviin. Seuran taloon haluttiin tuottavia tiloja, suunniteltiin hotelli- ja ravintolatoimintaa, niinpä vaatimaton puutalo oli arkkitehti Bertel Strömmerin kynässä kasvanut kuusikerroksiseksi hulppeaksi kivitaloksi. Tammer valmistui sopivasti Tampereen kaupungin 150-vuotisjuhliin vuonna 1929 yhtä aikaa Hämeensillan ja Pyynikin näkötornin kanssa. Juhlat jäivät kuitenkin pitämättä Kuru-laivan upottua myrskyisellä Näsijärvellä juuri ennen juhlallisuuksia.

Vuonna 2009 Grand Hotel Tammer kunnostettiin entisajan loistoonsa. Ei enää yökerhoja, ei yöhön asti venähtäneitä kosteita lounaita 60- ja 70-lukuiseen tyyliin, vaan komeat puitteet upealle hotellikokemukselle pääosassa paikallisuus, historia ja hotellin tarinat. Kieltolain aikainen ravintolatoiminta ei ollut helppoa pula-ajan Suomessa, sota-aikana Tammerin ylin kerros oli puolustusvoimien käytössä. Muistona noista ajoista on komeita kalusteita, hopea-astioita ja aulakäytävän seinän täydeltä vanhoja valokuvia. Tammerin aamupalalla kotikaupungin turistia ilahduttavat Lihajalosteen nakit, Tapolan Mustamakkara ja Linkosuon Rievä, jonka käärepaperissa nautiskelijaa tervehtivät Hämeensillan Suomen Neito ja kaupungin profiili kirkontorneineen ja Näsinneuloineen. Tammerin avarassa salissa valmiiksi katettu aamiainen tuntuu kuninkaalliselta. Tänne voisi tulla aamiaiselle joskus vaikka vain aamiaisen vuoksi. Tykkään Sokos Hotellien Solo -ketjun ajattelumallista, jossa jokainen hotelli omine tarinoineen on oma persoonallinen yksilönsä.

Yksi Tammerin tarinoista kertoo hotellin portierin, Vihtori Heinosen legendasta, herran, jonka mukaan hotellin aulabaari on nimetty. Toinen tarina paljastaa vastaanoton portaikon pylvääseen henkilökunnan 1970-luvulla kätkemän kirjeen ja kolmas kertoo siitä, miten palvelu Tammerissa haluttiin kieltolain aikaankin pitää korkealla tasolla. Hotellin vakioasiakkaat saivat tilattua tiskin alta "kovaa teetä" ja pula-aikana oikeaa kahvia ja perunoita. Yksi komeimpia ja kiinnostusta herättävimpiä tarinoita Tammerissa on kuitenkin Marsalkka Mannerheim. Kunnioitetulle ja Tampereella veljessodan takia ristiriitaisellekin johtajalle oli hotellissa aina varattuna tietty toisen kerroksen kulmahuone. Mannerheimin aikana tuo huone oli numero 411, tänä päivänä sen numero on 341. Kun Herra K:n kanssa saimme mahdollisuuden yöpyä Tammerissa ja valita hotellin kaikista huoneista sen, johon yöksi pääsisimme, halusimme ehdottomasti tuohon huoneeseen. Kakkoseksi jäi hotellijohtajan suosittelema Bertel Strömmerin mukaan nimetty sviitti koskipuistoon päin avautuvine parvekkeineen ja aamuauringossa nautittavine kuohuviineineen, Marsalkan tarina vei valinnassa voiton. Aurinkoisena toukokuun sunnuntaina rauhallinen ja laiska aamu olisi tosin ansainnut yksityisellä parvekkeella varustetun komean sviitinkin, se varmasti olisi ollut huima kokemus sekin. Vastavihityille varsinkin, niin me Herra K:n kanssa kauniina aamuna ajattelimme. Puistomaisema ja oma parveke, lasi kuohuviiniä kaikessa rauhassa, sellaista luksusta ei muissa Tampereen hotelleissa taida olla tarjolla.

Tummansinisen raskaan oven takana aukeavassa avarassa mosaiikkiparkettilattiaisessa huoneessa on aivan omanlaisensa tunnelma vaikka nykyaikaistaimisen takia se ei ihan Mannerheimin ajan mallissa olekaan. Huoneen seinällä on tauluja, joissa kerrotaan Marskin tarinaa Tammerissa ja mukanani minulla on kirjastosta lainattu Kyllikki Heleniuksen kirja, johon Nottbeckien tarinaa tutkiessani törmäsin. Cher Maréchal, Chére Madame -niminen kirja kertoo tarinan lapsena orvoksi jääneen, Milavidan omistajan Peter von Nottbeckin tyttären ja oman aatelissukunsa viimeisen jäsenen, Andrée von Nottbeckin sekä itsenäistyneen Suomen toisen valtionhoitajan, toisen maailmansodan aikasen ylipäällikön ja sodan jälkeen presidentiksi valitun aatelisherran ystävyydestä vuosina 1941-1951 käydyn kirjeenvaihdon kautta. Mannerheimin tytär Sophy ja madame Andrée von Nottbeck olivat hyviä ystäviä, kahden venäläislähtöisen aatelissuvun jäsenet kaukaista sukua myös keskenään. Genevessä asunut madame lähetti sotaa käyvän kotimaansa ylipäällikölle mm. hunajaa ja villaliivejä Suomen talven karuihin olosuhteisiin.

Yläsäiliöllä varustettu ketjuvessanpönttö, erillissäädöillä oleva lavuaarin hana, vanhan puhelinluurin näköinen suihkukahva. Täynnä ihanan pysähtynyttä 40-lukuista tunnelmaa olevassa huoneessa oli hauska päivitellä sotapäällikön kaunopuheisia kirjeitä, ranskankielestä suomennettuja lauseita, joita on vaikea kuvitella keskellä jatkosotaa kirjoitetuiksi: "Chére Madame, kiiruhdan kiittämään Teitä kahdesta viehättävästä kirjeestänne sekä ystävällisestä kesäkuun 4. päivän onnitteluista, joista olen suuresti ilahtunut. Olette ollut erittäin ystävällinen lähettäessänne parasta hunajaa, mitä milloinkaan olen syönyt. Villaliivi, jonka ystävällisesti lähetitte minulle, on kevyt kuin hyväily, lämmittää, suojaa pohjantuulelta ja saa minut ajattelemaan Teitä".

Jokaisessa kirjeessä Marsalkka muistaa lähettää terveiset myös Madamen Herra puolisolle. Suomessa ja lähes koko Euroopassa käynnissä olevaan sotaan kirjeissä viitataan vain vähän, Sveitsissä, missä Andrée von Nottbeck miehineen asuu, tilanne on rauhallinen aivan kuin sotaa ei maailmassa olisikaan. Yhteinen huoli ystävistä, Mannerheimin tyttärestä ja heidän raha-asioistaan näkyvät kuitenkin kirjeenvaihdossa. Pariisissa on levotonta ja suomalainen ylimystö haluaa jälkikasvunsa turvaan Sveitsin rajojen sisäpuolelle. Mannerheimin 8.9.1943 päämajassa päivätyssä kirjeessä on yksi sotaan viittaava väsyneen johtajan lause: "Olemme nyt viidennen sotavuoden alussa. Kuinka kauan vielä kestää tätä universaalia verilöylyä?". Mutta jo seuraavassa kirjeessään lokakuun loppupuolella Marsalkka kertoo siitä, miten syksy on ollut kaunis ja miten sinä päivänä on Suomessa satanut ensilumi. Kirjeiden viisaan tyyneyden aistii myös Mannerheimin mukaan nimetyssä huoneessa. Kirjoituspöydän ääressä Marsalkka on varmasti viihtynyt Tammerin huoneessaankin.
 

Marskin huoneen tunnelman, Heleniuksen kirjassa olevien kirjeiden ja Tammerin käytävällä olevien valokuvien kautta sotapäälliköstä ja suuresta johtajasta välittyy varsin inhimillinen ja lämmin kuva, kuva luotettavasta ystävästä, joka pitää huolta ympärillään olevista. Se kuvaus sopii hotellin ilmapiiriinkin. Se, että Marsalkkaa ja Nottbeckeja yhdistää Tampere, saa kotikaupunkinsa tarinoita rakastavan kulkijan myhäilemään järkyttävän ajan kultareunukselle tyytyväisenä. Kaksi suurta tarinaa yhdistyy Tammerissa Marskin huoneessa: Mannerheim ja Suomen sotahistoria sekä Nottbeckit, Finlayson ja Tampereen tekstiiliteollinen nousu ja menestys. Hymyile rauhassa, Mona Lisani, sinulla todella on siihen täysi oikeus.

Kiitos Grand Hotel Tammerin johtaja Irmeli Puolanteelle ja hotellin henkilökunnalle ikimuistoisesta kokemuksesta ja yöstä, jota en toisesta henkilökohtaisemmasta syystäkään koskaan tule unohtamaan