Tampere on vanhoja rakennuksia rakastavalle oikea aarreaitta. 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta peräisin olevia upeita taloja on keskustassa vaikka kuinka paljon. Kauppiaiden kiviset linnat Hämeenkadun varrella, työläisten asuintalot Juhannuskylässä ja punatiiliset tehdasrakennukset koskenrannassa, ne kaikki ovat aikansa muistomerkkejä. Kun muutin Tampereelle 10 vuotta sitten, sain käsiini "Kerro tarina, Tammerkoski!" -nimisen kirjasen, joka ikään kuin aikalaisnovellien muodossa kertoi osittain fiktiivisiä tapahtumia Tampereen historiasta lasten silmin. Tuolloin jo mieleeni jäi tarina Tampereen vanhimmasta rakennuksesta, jonka perustukset muurattiin katollisella keskiajalla 1400-luvulla.
"Kerro tarina, Tammerkoski!" -kirjassa, jos oikein muistan, kerrottiin kristinuskon tulosta Tampereen seudulle. Tamperetta ei silloin ollut vielä olemassa, Pyynikinharjulla asui uskomusten mukaan noitia ja maahisia, joten Messukylä Iidesjärven rannalla oli se asutuskeskittymä, johon ristiretkeläiset seurakuntansa halusivat perustaa. Kylän asukkaat eivät tehneet vastarintaa uuden uskon saarnaajille vaan suostuivat kirkon perustamiseen sen suurempia mukisematta. Mutta kun nurkkakiveä ensimmäiseen puukirkkoon muurattiin, kävivät kyläläiset pimeän laskeuduttua laittamassa kiven alle omat luonnonuskoiset amulettinsa ihan vaan varmistukseksi, jos uusi jumala ei jostain syystä olisikaan ollut niin voimallinen. Vanhasta puukirkosta on nykyiseen noin 100 vuotta nuorempaan kivikirkkoon säilynyt puisia pyhimyskuvia.
Kirkkoa oli hämärtyvässä illassa jännitävää kiertää, katsella kaikessa rauhassa pihapiirin herrain hautojen koukeroisia kirjoituksia. Syvällä kirkon paksuissa kiviseinissä olevista ikkunoista ei juuri yltänyt kurkistelemaan sisään, mutta ei se liikaa haitannut. Kirkon toisessa päätyseinässä oli nähtävillä vanhoja koristemaalauksia, ja kirkon historiasta jonkin verran etukäteen lukeneena pystyi hyvin kuvittelemaan sen käyttöä eri aikoina, viljavarastonakin. Tampereen vanhin rakennus, jykevä ja komea totta tosiaan. Kuinkahan pitkälle meidän ajan jälkeen se edelleen seisoo paikoillaan ja kertoo tarinoitaan?
Mielikuvitukseni pääsi taas siivilleen, kun keskiaikaista kirkkoa katsellessani jäin miettimään sen perustamisen alkuaikoja ja noitavainoja Suomessa. Erään dokumentin mukaan olisi Messukylän seurakunnan alueella järjestetty noitaoikeudenkäyntejä yhteensä kuudelle syytetylle, joista kaikki olivat miehiä. Kuolemaan ei Messukylän noitakäräjillä ilmeisesti tuomittu kuitenkaan ketään. Tuomituksi tuleminen olisi vaatinut sen, että noituuden harjoittamisesta oli koitunut vahinkoa jonkun toisen terveydelle tai hengelle, Messukylän noitien tekoset olivat ilmeisesti olleet vähäisempiä. Eikä kuolemaan tuomittuja noitia Suomessa koskaan poltettu elävältä, noidat mestattiin ensin ja vasta ruumiit hävitettiin polttamalla. Kirkonpihaan aidattu kuoppa ei siis ollutkaan noitien polttamista varten kaivettu...
Kun illat pimenevät, tarinatkin ilmeisesti synkkenevät. Paitsi että tykkään kyllä paljon enemmän iloisista tapahtumista ja hyvän mielen tarinoista. Rakastan syksyä ja sen värejä, pakkaselta tuoksuvia aamuja ja pimeitä iltoja, joita valaisemaan terassille ja ikkunalaudoille saa sytyttää kynttilöitä. Syksyisenä iltana nojatuoli kutsuu käpertymään syliinsä kirjan kanssa ja hyppäämään mielikuvituksen matkaan omassa kodissa.