Maailmanhistorian näyttämöllä

Hämeenpuiston reunassa seisova Tampereen työväentalo on mielestäni aina näyttänyt vähän neuvostoliittolaiselta. Harmaalta, massiiviselta ja yksoikoiselta, suuremmalta ja mahtavammalta kuin muut talot lähiympäristössä. Aina se ei sen näköinen ole ollut, alunperin vuonna 1900 rakennettuna se oli punatiilinen ja paljon matalampi kuin nykyään, mutta kolmeen kertaan tehtyjen muutostöiden jälkeen ilme on vaihtunut romattisesta kolmikerroksisesta palatsista hyvinkin vakavasti otettavaksi kerrostaloksi.

Kun kaksi viikkoa sitten keskiviikkoiltana kävin tamperelaisten bloggareiden kanssa tutustumassa rakennuksessa sijaitsevaan Lenin-Museoon, sai neuvostoliittolaisuuden häivähdys talossa viimein täyttymyksensä. Paikka on maailmanhistoriallisesti merkittävä, sillä juuri Tampereen Lenin-Museossa on se kohta, jossa suurmiehiksi sittemmin yltäneet herrat Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensikertaa vuonna 1905. Tampereella, ensimmäisen kerran. Silloin Neuvostoliitto oli vasta haave herrojen mielissä.

 

Työväentalossa sijaitsevaa Lenin-Museota itsessään on vaikea kuvailla millään tavalla lyhyesti, se pitää jokaisen ehdottomasti kokea itse oman näkökulmansa kautta. Minun kulmani Leniniin ei ole ideologinen, rakkauteni historiaan laimentaa tehokkaasti aatteelliset mielipiteet. Olen aina utelias tietämään enemmän asiasta kuin asiasta ja sillä mielin kuljen museoissakin silmät avoimina tunnustellen. Kuka oli Vladimir Iljits Lenin, mies myytin takana? Miksi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen kokoukset pidettiin Suomessa ja vieläpä salassa?

Ainakin minulle oli yllätys, miten pieni mies Lenin kooltaan oikeasti oli ja miten vähän aikaa hänen valtakautensa loppujen lopuksi kestikään. Jättimäiset patsaat ja historiallinen merkittävyys tapahtumien kulussa ovat vääristäneet mittasuhteita. En koskaan aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi miten hyvät tarkoitusperät Leninin ajattelua ajoi, ja että Lenin itse eli maanpaossa tai kotiarestissa suurimman osan aikuista elämäänsä, kuoli varsin nuorena sukurasitteena saamaansa verisuonisairauteen. Kouluhistoriassa ei koskaan ollut puhetta siitä miten Lenin tuki Suomen itsenäisyyttä tai että hän viimeisenä toiveenaan kirjoitti, ettei Stalinin kaltaista paholaista koskaan pitäisi päästää valtaan.

Lenin-Museo henkii neuvostolaisuutta, 70-luvulle pysähtynyttä aikaa. Pienen museon esillepanoissa se hymyilyttää. Lasivitriinien kellastuneet asiakirjat ja haalistuneet valokuvat ovat sympaattisia, niiden sisältämä tarkastuskoneiston läpi käynyt informaatiotulva on valtava. Nimiä, paikkoja, tapahtumia, kirjoituksia, puheita... Vitriinikaapit ovat jääneet kehityksen kyydistä eivätkä epäinteraktiivisuudellaan välttämättä huokuttele tutustumaan sisältöihin sen tarkemmin. Valokin ikkunattomassa museosalissa on kellertävää ja omalla omituisella tavallaan se lisää aikakapselitunnelmaa. Kun museon erikoistutkija kertoo edessä olevan remontin tuovan museon tälle vuosituhannelle, huokaisen haikeasti. On totta, että näyttely tällaisenaan on vähän hassu. Mutta jotain hyvin omaperäistä ja ajalleen leimallista viehättävyyttä siinä silti on. Onko se enää sama, jos kaikki esitetään uutta tekniikkaa hyväksi käyttäen?

Museo tila ei ole suuren suuri, suunniteltu remontti tuo siihen varmasti lisää avaruutta ja tilan tuntua, valoakin. Kauniit kaari-ikkunat ovat piilossa paksujen verhojen takana, ovat ilmeisesti olleet vuodesta 1946 lähtien, kun Lenin-Museo on tälle bolsevikkipuolueen salaiselle kokouspaikalle perustettu. 

Siitä, mitä museon tuominen uudelle vuosituhannelle käytännössä tarkoittaa, voi jokainen museossa vieraileva jättää oman mielipiteensä joko Toivon puuhun tai lippuäänestysmaljaan. Minä toivoin museoon tarinoita, juuri niitä pieniä palasia oman ajattelun aiheeksi, joita erikoistutkija museosta kertoessaan nosti esiin. Esimerkkinä vaikkapa kaksi museosta löytyvää taulua, joissa molemmissa on kuvattu sama tapahtuma, Leninin ja Stalinin ensikohtaaminen: Ensimmäinen tauluista on tehty Leninin valtakaudella ja toinen Stalinin ollessa vallassa. Ensimmäisessa taulussa Lenin on isäntä ja tervehtii vierastaan ystävällisesti. Toisessa Stalin pitää puhetta, seisoo pöydän ääressä Leninin istuessa kiltisti tuolillaan aivan kuin opettaja opettaisi häntä. Kuka tätä eri aikakausien näkymistä taiteessa olisi omin päin osannut puntaroida?

Ehkä historialliset pääseikat tapahtumista museosaliin tarvittaisiin, ja sitten erillinen arkisto kaikista nippelitiedoista tarkempaa tutkittavaa kaipaaville. Ja ehdottomasti maininta museon omasta historiasta olisi oltava siellä myös. Miksi Lenin-Museo, miksi juuri Tampereella, miksi juuri tässä huoneessa? Ja sitten pätkä siitä, miten vähäksi on Lenin-Museoiden määrä maailmalla viimeisten vuosikymmenten aikana ideologisista syistä käynyt. Ehkä myös jotain siitä, millainen on aika ollut silloin ja millainen se on nyt. Yläasteelle menevät ensi vuonna sellaiset nuoret, jotka ovat syntyneet euroaikana. He eivät ole koskaan käyttäneen markkaa, eivätkä asuneet Neuvostoliiton naapurina saati että olisivat tunteeneet Kylmän sodan ilmapiiriä ympärillään.

Kaksi miestä, jotka historia sitoi yhteen. Olisivatko he koskaan muuten olleet samaa maata...

Sateisena kesälomapäivänä on hauska käydä kurkistamassa pieneen museoon nyt kun se vielä on laisensa jäänne menneisyydestä. Sinne voi jättää omat visionsa museon tulevaisuudesta ja tulla sitten ensi vuonna katsomaan miten maailma on ehdotusten mukaisesti muuttunut. Ei sillä, että erityisesti toivoisin sateisia kesälomapäiviä kenellekään tietenkään!