Pysähdyspaikka

Kun työviikot ovat matalalentoa ja arkipäivien illat juoksua suuntaan ja toiseen, tarvitsee ihminen itselleen rauhoittumispaikan. Sellaisen salaisen paikan, jossa aika pysähtyy hetkeksi paikoilleen. Minun salainen paikkani ei ole salaisuus, siellä aika on pysähtynyt jo niin kauan aikaa sitten, että pelkkä paikan katselu saa ihmisen rauhoittumaan. Finlaysonin kehittäjän ja kukoistukseen saajan, Wilhelm von Nottbeckin rakennuttama Tallipiha ja sen kahvila on minun pysähdyspaikkani. Se kohta maailmassani, johon kokoaikainen kiire ja hälinä ympärillä ei ylety.

 

Kahvilan eteisen seinällä vanha rouva Nottbeck, hänen poikansa Wilhem von Nottbeck, ja hänen poikansa Peter von Nottbeck katselevat sisäänastujaa levollisina. Jotenkin onnellisen näköisinä. Kuvia Wilhelmin tallipihan ajurien talossa katsellessa tulee miettineeksi, että nuo ihmiset aikanaan varmasti olivatkin sitä - sikäli mikäli osasivat nauttia saavutuksistaan. Aatelissuku, tehtailijat, upeiden palatsien ja palvelijakaartien ympäröivät miehet perheineen. Olikohan entisvanhaan ihmisten vitsauksena se sama kiire kuin tänä päivänä? Oliko 150 vuotta sittenkin jo pakko tehdä koko ajan enemmän, aina vähän lisää vielä, vielä vähän enemmän, saavuttaa vähän lisää ja vielä vähän...

Peter von Nottbeck ei koskaan ehtinyt nauttia kauniista linnastaan Tallipihan takana kohoavalla Näsinkukkulalla. Upean puiston ympäröimä esteettömällä järvinäköalalla varustettu valkoinen palatsi on yksi Tampereen upeimmista rakennuksista vielä tänäkin päivänä, mutta sekään ei taannut onnellista elämää. Peterin vaimo kuoli synnyttäessään perheen kaksostyttöjä Baden-Badenissa, Peter itse kuoli puoli vuotta myöhemmin umpilisäkeleikkaukseen Pariisissa. Tyttäret jäivät setänsä huollettaviksi ja muuttivat tämän mukana ensin Imatralle ja sitten maailmalle, kun Nottbeckien suku vetäytyi Suomesta. Kaikki Tampereella tunnetut Nottbeckit ovat kuitenkin haudattu tänne, Lielahdessa sijaitsevaan sukuhautaan.

  

Tallipihan Kahvilan omistajarouva on ihastuttava. Katsellessani Nottbeckien kuvia eteisessä, kertoi rouva minulle tarinaa tallipihasta ja siellä asuneista ajureista, joiden talossa kahvila sijaitsee. Voi miten rakastankaan tarinoita! Tallipihan ajurit olivat kaikki tallinnalaisia niin kuin Nottbeckitkin. Tallinnalaiset miehet olivat kansainvälistä sakkia, hyväkäytöksisiä ja sulavapuheisia - niin sulava, että kaupungin äidit varoittivat tyttäriään lähestymästä ajureiden taloa. Kieliä taitaneet miehet sopivat hyvin kuljettamaan Finlaysonin tehtaan arvokkaita eurooppalaisia vieraita.

Juttu ajureista sai minut hymyilemään. Hauska kuvitella niin vekkuleita ja vilkkusilmäisiä miehiä, että niistä erikseen piti äitien tyttäriään varoitella. Niin meneväisiä, että koko talo sai ihailun ja halveksunnan sekaisen leiman. Oliko varoitusten perusteena äitien omakohtaista kokemusta vai vain kaupungilla liikkuvia huhuja, kuka tietää. Kahvilan omistajarouvalla oli tarinoita myös Tallipihan muista taloista, niiden erikoisesta vanhavenäläisestä rakennustyylistä ja rakennusten eri käyttötarkoituksista. Kerroin uhmaavani säätä ja meneväni terassille nauttimaan kahvini juurikin noiden kauniiden talojen takia. Niitä kahvilan terassilla katsellessa oli hyvä miettiä miten pitäisi muistaa nauttia elämästä silloin kun se on siinä ettei käy niin kuin Peterille.

 

 

Mitä kaikkea Tallipihan kahvilassa on tarjolla, sitä minä en oikeastaan edes tiedä. Viinilasillinen? Konjakki kahvin kanssa? Munkkeja, piirakoita ja macaronsseja? A-oikeuksilla varustetun kahvilan houkutteleva lasiviriini pursuilee tiskin takana kahvilan omassa keittiössä tehtyjä erilaisia leivonnaisia, mutta valintani kahvilassa on aina yksi ja sama: Sienivatruska, venäläisvaikutteinen suolainen leivonnainen, jollaisia ei saa mistään muualta. Se on Tallipihalle täydellisesti sopiva omintakeinen tuote, joka kertoo paikan tarinaa. Sellainen tuote jokaisella kunnon kahvilalla tulee olla ollakseen erikoinen ja omaleimainen paikka, johon tulee palattua yhä uudelleen.

 

 

Kunhan kesä ehtii pidemmälle, kahvilan takapihalle aukeaa vohveli- ja jäätelökioskit. Silloin kun työpaikkani oli tässä lähellä, tuli Tallipihalla käytyä keittolounaalla tai iltapäiväkahvilla, yleensä juuri sellaisina päivinä, kun tehtäviä töitä oli pöydällä kasassa kaikkein eniten. Tallipihan pysähtynyt aika pysäytti orastavan stressin oireet, rauhoitti mielen ja sai muistamaan vanhan viisauden: Ei Roomaakaan yhdessä yössä rakennettu. Niin kuin ei Tamperettakaan. Ehkä juuri siksi ne ovat säilyneet yli vuosisatojen rikkoutumattomina ja ovat täynnä tarinoita.