torstai 1. toukokuuta 2014

Punaista tiiltä ja tirisevän pihvin tuoksua

Pidän Kehräsaaresta mielettömästi, päivä päivältä aina vaan enemmän. Pidän siitä syksyllä, pidän siitä talvella ja aivan erityisesti pidän siitä silloin, kun kevät on taittumassa kesään. Joka arkiaamu olen onnellinen siitä, että saan nähdä Kehräsaaren, saan olla siellä ja tuntea sen aikojen saatossa omanlaisenaan pysyneen minuuden.

Kun minulla joskus on aikaa, istun Kehräsaaren sisäpihalle ja vain katselen vanhan U:n muotoisen punatiilirakennuksen jännittäviä yksityiskohtia, haistelen iltapäivällä aukeavien ravintoloiden keittiöistä leijuvia tuoksuja. Eilen töistä lähtiessäni näin tytön sisäpihan penkillä lukemassa kirjaa ja nauttivan iltapäiväauringosta. Niin minäkin tekisin. Mikä voisikaan olla nautinnollisempaa kuin ruoan tuoksu ja kiireetön hetki historian tarinoita henkivässä ympäristössä?


Ravintoloiden aukeamista enteilevät tuoksut tuntuvat nenään alkuiltapäivästä ja saavat veden herahtamaan kielelle jokaikinen päivä töistä lähtiessä. Hookin siipien tuoksun tunnistaa omalta puoleltaan pihaa, toiselta puolelta sitä vastaan leijuvat Stefan's Steakhousen keittiövalmisteluiden tuoksut. Padoissa porisevat liemipohjat, uunissa paistuvat perunat, jälkiruokien paahtuva sokeri ja suklainen pehmeys... Mmm... Tavallisina perjantai-iltapäivinä nuo tuoksut inspiroivat kokeilemaan omassa kotikeittiössä jotain hyvää uutta ruokaa, saavat viikonloppuvapaudesta lennokkaat askeleet kulkemaan parkkihalliin kauppahallin lihatiskin kautta. Viime perjantaina töistä lähtevän askeleet suuntautuvat kuitenkin kauppahallin sijasta tuoksujen lähteelle, naapuriovelle mustan markiisin alle.

  

  

Vuoden 2009 Top Chef USA -kilpailun kakkoseksi tullut, Los Angelesissa asunut suomalaistaustainen ravintoloitsija Stefan Richter avasi Kehräsaareen pihviravintolansa maaliskuussa 2011. Ravintola oli Richterin toinen, ensimmäinen kolmesta ravintolasta Suomessa, se "aito ja oikea Stefan's Steakhouse". Upeammalla paikalla ei mikään ravintola voisi olla. Liljeroosin historiallinen tehdasrakennus Tammerkosken tummana virtaavalla alasuistolla on ympäristönä niin upea, että vain Ravintola Näsinneula Tampereen valojen yläpuolella on askeleen tätä paikkaa korkeammalla.



Mediapersoonana Stefan Richteristä voi olla montaa mieltä, mutta ravintolaan sisään astuessaan unohtaa sen nimihahmon kokonaan, ja jää ihastelemaan sitä miten hyvällä maulla punaiset tiiliseinät on sisustettu tyylikkääksi pihviravintolaksi. Perjantai-iltapäivänä ravintolassa on hiljaista, avarissa ja valoisissa ruokasaleissa saa kulkea rauhassa ja antaa katseensa kiireettä kiertää yksityiskohdissa. Suomalaisittain erikoisen Richterin ravintolasta tekee se, että sen lista antaa ruokailijalle mahdollisuuden rakentaa itse oma annoskokonaisuutensa erikseen hinnotelluista pihveistä, kastikkeista ja lisukkeista. Listaa oli mukava katsella netissä jo muutama päivä etukäteen ja mietiskellä oikein ajan kanssa mitä sitä päivällisellään söisi. Tulevasta ruokailukokemuksesta saattoi näin tehdä monipäiväisen koko siihen käytettävän rahan edestä.


Alkuruokavaihtoehtoja keksin listalta etukäteen kolme ja jälkiruokavaihtoehtoja kaksi, niiden loppuun saakka ratkaisemisen päätin jättää ravintolan pöytään. Pääruoka-annoksen kokoamisen aloitin kastikkeesta ja pitkän harkinnan jälkeen valitsin punaviinipohjaisen bordelaidekastikkeen kaiken perustaksi. Kastikkeelle kaveriksi päädyin valitsemaan sisäfilepihvin ja timjamilla höystettyt paahdetut juurekset. Kröhöm, Stefan'sissa pihvi ei ole mikä tahansa pihvi vaan vapaana laiduntaneen ja jyvillä ruokitun Black Angus -karjan lihaa Australiasta Clare Valleyn alueelta, tietäisivät ruoasta enemmän ymmärtävät ihmiset täydentää raaka-ainetietämystäni. Olisikohan vastaavaa laatuluokkaa saanut kotimaisilta karjatiloilta, huomaan miettiväni.


Californian rapukakku palsternakkachipseillä ja hollandaisekastikkeella, sahramirisotto ja Jäämeren kuningasravun jalkaa, valkosipulietanat hauskoissa pienissä leipäkuorissaan. Kaikki upean näköisiä, kaikki huumaavan tuoksuisia ja kaikki hyvin suolattuja. Alku lupaili hyvää. Siitä, onko ravintolan tyyli ranskalaiskeittiön pientä ja kaunista vai amerikkalaisittain miehekästä ja vähän rouheampaa tyyliä, ei pöytäseurueemme aivan päässyt yhteisymmärrykseen. Osa odotti ravintolalta enemmänkin jenkkityyliä, osa taas vieläkin pidemmälle vietyä fine diningia. Lopputulos toimistomaisine nahkatabletteineen, hotellimaisine pöytälamppuineen ja kohtuullisen suurine annoskokoineen oli hyvä kompromissi molempia. Minä ihailin vanhaa holvikattoa ja kesäkuussa avattavaa terassirantaa.


Uuniperuna, parmesan-ranskalaiset ja paahdetut kasvikset, kehuttuja lisukkeita, todella maistuvia jokainen lajissaan. Ja ah. Mikä pihvi! Niin pehmeä, niin mehukas, niin täydellisen medium-miinus kuin pihvi vain olla voi. Ei ihme, että se on haluttu tuoda tänne maapallon toiselta puolelta saakka. Houkuttelevasti pienessä kannussa erikseen tarjoiltu kastikeparka taisi olla kaikkien annosten vähiten kiitelty osa, oli valinta sitten ollut konjakki-viherpippuria, piparjuurta tai savustettua valkosipulia. Monet ravintolat tunnetaan kastikkeistaan, mutta tunnettakoon Stefan's pihveistään, pihvitupa kun se nimensäkin mukaan on.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti