Maaseutuajelu menneeseen

Perjantai-ilta, kello on puoli seitsemän. Aurinko paistaa vielä korkealta ja kirkkaasti ollakseen vasta varhaisen kevätillan aurinko. Tietä reunustavat pellot vihertävät jo, vihertävät vaikkakin hennosti. Minua hymyilyttää. Tuoreen ruohon aavistuksenomainen vihreä sävy on selvästi havaittavissa. Ojat solisevat vasta sulaneen lumen ansiosta ääriään myöten täysinä, autosta noustessa ulkona tuoksuu multa ja uusi maa. Ympäristö on hiljainen, vain linnunlaulu kuuluu läheisistä metsiköistä. Tampereelta Hämeenkyröön on puolentunnin ajomatka, tarkalleen ottaen 37 kilometriä. Hämeenkyrössä on minulle jotain sellaista tärkeää, jonka takia kannattaa keväisenä perjantai-iltana ajaa puolituntia suuntaansa. Siellä on jotain, joka vuonna -95 ensimmäisen kerran elämässäni toi minut tälle seudulle. Ja sitä jotain minä ajoin kiireettömänä perjantai-iltana katsomaan - ensimmäisen kerran sitten vuoden -95.

Aikalailla päivälleen seitsemäntoista vuotta sitten minä ja neljä muuta luokkani tyttöä matkustimme junalla Oulusta Tampereelle. Asemalta ulos tultuamme kävimme Stockmannin kulmassa silloin sijainneessa, käsintekstatuilla mainoksilla ulkopuolelta kokonaan vuoratussa Vikkulan myymälässä matkakarkkiostoksilla ja kävelimme vaatekauppoja ja kauniita taloja katsellen Koskipuiston Rossoon syömään. Söin pizzan, tonnikalasellaisen, muistan sen ja jääkylmänä kilisevän suuren kokikseni vieläkin. Istuimme Rosson ikkunapöydässä, katselin ikkunasta avautuvaa koskimaisemaa haltioituneena ja mietin millaista olisi asua näiden punatiilisten talojen keskellä. Mietin ketä tamperelaiset oikein olivat, millaiset ihmiset saivat asua näin kauniissa kaupungissa ja mitä he täällä tekivät. Mietiskelyni Tampereesta, tamperelaisista ja tamperelaisuudesta jäi muhimaan lähes 20 vuodeksi ennen kuin palasin niihin uudelleen sen jälkeen kun tuona päivänä olimme matkustaneet Tampereelta vielä 37 kilometriä bussilla Hämeenkyröön Frantsilan yrttitilalle työharjoitteluun.

Muistan tuon lyhyen ensivisiittini Tampereella lämmöllä, muistan Takon tehtaan tuoksun ja vanhojen talojen ympäröimän kosken, ja sen miten täällä kevät oli jo paljon pohjoista pidemmällä. Muistan miten onnellisiksi me tunsimme itsemme, kun saimme kulkea ilman takkia t-paidassa, kun kotona oli lähtiessä tarvinnut vielä hansikkaatkin käteen. Tuon saman kevätonnellisuuden tunteen tunnistan itsessäni tänäkin päivänä. Aina uudelleen ja uudelleen löydän sen hyrisevän haravointi-ilon, kevätkenkäilon ja pyöräilyilon kun kotona-kotona pohjoisessa on vielä puolimetriä lunta maassa ja hyytävässä tuulessa niin kylmää, ettei grillailua tai puistopiknikiä edes ajattele vielä toukokuussa. Tampere on sopivasti sisämaassa kaukana kevättä hidastavasta jäisestä merestä, Tampere sijaitsee niillä leveysasteilla, että kevät alkaa täällä juuri oikeaan aikaan.

Ajelin siis Hämeenkyröön rauhallisena perjantai-iltana, suuntaviittojen opastamana poikkesin Ravintola Kehäkukan pihaan, paikan, jossa vuonna -95 söimme koko harjoittelumme ajan kaikki ateriamme. Tuolloin meistä kukaan ei ollut kasvissyöjä, oudoksuimme kevyttä kasvisruokalounasta ja päivällisiä, jotka tänä päivänä saavat veden herahtamaan kielelle jo pelkkänä ajatuksena. Kehäkukka oli tietenkin kiinni perjantai-iltaisen visiittini aikaan, mutta tunnistin paikan hyvin. Muistin kahvilan vieressä olevan pienen yrttitarhan ja joen, jolle näkymä kahvilan takaterassilta aukeaa. Sain rauhassa katsella, elää muistojani todellisiksi uudelleen. Hetken pihassa käveleskeltyäni jatkoin matkaani varsinaisen yrttitilan suuntaan, muistini mukaisesti sinne oli hieman matkaa - tuon matkan me taitoimme milloin autokyydillä, milloin polkupyörillä toisiamme kyydittäen, milloin kevätauringossa villivarsoina hypellen. Tie Kehäkukalta Frantsilaan kulkee Hämeenkyrön vanhaa kyläraittia pitkin, se on kaunis tie vanhoine taloineen ja tiuhaan kääntyilevine mutkineen. Poikkesin matkallani kirkollakin, sen keltainen jyhkeys kutsui luo, sitä vastapäätä sijaitseva punatiilinen rakennus kiinnosti. Lähemmin tarkasteltuna tuo kiinnostava talo oli kotiseutumuseo, valitettavasti kiinni sekin tuolla kertaa, mutta ehdottomasti käyntipaikkalistalla kun seuraavan kerran Hämeenkyröön kurvailen ja menen lounaalle Kehäkukkaan ainakin kahden työharjoittelussa kanssani olleen tytön kanssa.

Frantsilan yrttitilalla aika on pysähtynyt. Jätin autoni niille osoitetulle paikalle ja kävelin lähemmäs. Paikka ei ole seitsemässätoista vuodessa muuttunut mihinkään, vanha kivipaasinen portti on sama, samalta näyttivät pihapiirin rakennuksetkin, jotenkin pienemmiltä vain. Kun itse kasvaa, maailma ympärillä pienenee. Vuonna -95 Tampere oli minulle etäinen asia, outo ja kiehtova kaukainen suuri kaupunki, jonka asukkaat olivat mielessäni jotenkin erityisen onnekkaita. Muistot eivät kuitenkaan haalene maailman pienentyessä eikä tuoksumuisti petä vaikka vuosia olisi välissä kuinka. Vuosien takaa tiedän, että mäkimeirami on oreganon kotimainen vastine, mäkimeiramia kasvaa omassa yrttitarhassanikin tulevana kesänä. Muistan verkkarit, jotka päällä me mäkimeiramia Frantsilan pelloilla kuokimme ja kitkimme, opin miten Meirami Mäki tykkää kasvaa. Rakkauteni mausteisiin ja makuihin lienee saanut jonkunlaisia alkuvivahteita noilta ajoilta, Kreetalla opiskeluaikoina asuessani vuoristoteiden varsilla villinä kasvanut timjami tuoksui koti-ikävässä tutulta, tutulta näyttivät rosmariinin nahkeat ja havumaiset pitkulalehdetkin. Palmujen, oliivipuiden ja räikeänväristen köynnöskasvien keskellä noiden tuttujen yrttien eleettömyys ja karuus tuntui lohduttavalta. Omassa tavallisuudessaan ne nousivat muiden kasvien yläpuolelle, enkä voinut lenkeilläni muuta kuin silmät kiinni nuuhkia viilenevän illan mukanaan tuomaa timjamin huumaavaa tuoksua.

Pysähtyneen ajan Frantsilassa on historian siipien havinasta huolimatta jotain hyvin tämänpäiväistä. Omistajat ovat kasvattaneet luomutilastaan menestyvän Hyvän Olon Keskuksen, jossa erilaisten rentoutushoitojen ja luomuyrttiterapioiden lisäksi opetetaan kansanlääkintää ja luonnonmukaista kauneudenhoitoa. Vaikka ihan kaikkeen ei uskoisikaan eikä ihan kaikkea ole valmis opiksi ottamaan, ovat Ravintola Kehäkukka, Hämeenkyrön vanha tie ja Frantsilan yrttitila ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. F.E. Sillanpääkin rakasti noita maisemia ja kuvaili kotiseutuaan useissa tarinoissaan.