Rakastan kertomuksia menneistä ajoista, tarinoita ennen eläneistä ihmisistä ja kauan sitten tapahtuneista asioista. Traagiset tarinat, romanttiset tarinat, kauheat kokemukset ja kauniit kertomukset, arkipäiväisetkin jutut tavallisisten ihmisten tavallisista tapahtumista liikuttavat minua. Erityisesti pidän sellaisista tarinoista, jotka jollain tapaa koskettavat myös tätä päivää vaikka ne olisivatkin karuja ja kipeitäkin kohtia menneisyydessä. Kotiseutuhistoria on sanana aika sympaattinen, vähän sellainen kotikutoinen ja vanhanaikainen, villasukkamainen, pehmeä. Kotiseudun historia on kuitenkin iso kokonaisuus, yhdistelmä tietyn alueen aatteellisten, yhteiskunnallisten, taloudellisten, taiteellisten ja tieteellisten tapahtumien ja saavutuksien analysointia, saman menneen ajan katsomista erilaisista näkökulmista tässä päivässä. Vaikka joku konsultti olisikin keksinyt kotiseutuhistorialle jo nykyaikaisemman ja dynaamisemman nimen, ei mediaseksikkyys muuttaisi itse asiaa miksikään. Tarinat ovat ja pysyvät, vain näkökulmat niihin muuttuvat kertojien ja kuulijoiden myötä aikojen saatossa.
Tampereella kotiseutuhistoriaa ja tarinoita riittää. Niitä on tallennettuna arvokkaiden tehtaanjohtajien kartanosalien seiniin, ahkerien työläisten asuttamiin ahtaisiin puutalokortteleihin ja sitten kansalaissodan verisistä yhteenotoista muistuttaviin merkkeihin tämän päivän katukuvassa. Historialliset tapahtumat saavat syvyyttä ja niihin kietoutuu suuria tunteita kun ne kerrotaan yksittäisten ihmisten kautta. Tampere on ollut sotaisten tapahtumien myllerryksessä kolmesti. Mältinrannassa on muistomerkki Suomen sodassa vuonna 1808 kunnostautuneiden sotapäällikköjen, Rothin ja Spoofin sissisankariteoista, yliluutnatti Melinin komppanjasta kertova elokuva Taistelu Näsinlinnasta saa ensi-iltansa kautta maan ensi viikon perjantaina. Elokuva kertoo yhden tarinan yhdestä päivästä Tampereen vuoden 1918 tapahtumista valkoisen komppanjan nuorten miesten silmin nähtynä punaisen kaupungin keskellä. Tapahtumien keskipisteessä tuolloin ollut Näsinlinna seisoo yhä paikallaan Hämeenpuiston päädyssä mäen päällä ja näkyy kauas talvella kun sitä ympäröivän puiston puissa ei ole lehtiä. Kaunis kivilinna on nähnyt Nottbeckien yltäkylläisen ajan vaikka siinä kukaan ei asua ehtinytkään. Se on kokenut kansalaissodan kauhut ja viime vuosikymmenten rapistumisen. Se seisoo mäellään ja katsoo tämän päivän tamperelaisia tarinansa visusti salaten. Milavida, Näsilinna, Päämaja, Hämeenmuseo...
Kävin muutama vuosi sitten Museokeskus Vapriikissa tutustumassa Tampere 1918 -näyttelyyn, ensimmäistä kertaa tuolloin ymmärsin, miten valtava asia sisällissota on tämän kaupungin historiassa ollut. Valtava ja vakava, traaginen ja kauhea, niin moniin asioihin ja moniin tapahtumiin erottamattomasti kietoutuva. Omalla kotiseudullani ja omassa elämässäni sota tai sodat eivät koskaan ole näytelleet pääosaa tarinoidenkaan muodossa, kouluaikoina en koskaan osannut erityisemmin olla kiinnostunut maailman tai edes Suomen sotahistoriasta. Sotaopetus koulukirjoissa oli liikekannallepanoja, erivärisiä nuolia kartoissa, strategioita ja taistelulinjoja, liittolaisuuksia ja rautaesirippuja, sanoja, joita oli vaikea arkipäiväkielellä ymmärtää. Minua on joskus ihmetyttänyt joidenkin ihmisten tunteellinen suhtautuminen puolelta tai toiselta sotien idealistisiin kysymyksiin. Mutta tuo Vapriikin visuaalisesti ja käsinkoskettelevan tavallisella kielellä koottu näyttely avasi silmäni katselemaan asiaa ihmisten kannalta ja istutti minuun siemenen sotahistorian ymmärtämiselle. Sille, miten sodan julmuus koskettaa aina ihmistä. Sodassa eivät taistele idealistit ja kasvottomat koalitiot vaan tavallisten perheiden jäsenet, tavalliset kaupunkilaiset, tavalliset nuoret pojat, tunnolliset isät ja paljon kokeneet isoisät, rohkeat naiset, jotka ovat valmiita puollustamaan kotejaan.
On hyvä tuntea menneisyys ja nähdä sitä kautta tulevaisuuteensa paremmin, yrittää etsiä oma tapansa ymmärtää tätä päivää. Mutta ristiriitaisia asioita ei saa jäädä murehtimaan, niistä on päästävä yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti