Design on Lyhtypylväs

Kävelinpä erään aurinkoisen keskiviikkoisen iltapäivän kunniaksi Tampereen poikki Tammelasta Hämeenpuistoon asioita hoitaessani. Aurinkoisella ilmalla kävely on ihanaa, muutama pakkasaste ja poskia nipistävä tuulikaan ei haittaa silloin, kun taivas on kirkkaan sininen ja olo keväisen kevyt. Silloin kun askel ei paina, katse kääntyy kuin itsestään ylöspäin. Mitä silloin näkee?  Kun katselee ylöspäin omien varpaidensa ja loskaojaksi tallaantuneen jalkakäytävän sijasta, näkee vanhojen talojen rapatut seinät ja koristeelliset ikkunalaudat, mainoskyltit ja kauppojen nimet, kauniit kattoreunojen koristeet. Lipputangot, puhelinlangat ja sinisen taivaan. Ja lyhtypylväät.

  

Todellakin, lyhtypylväät! Lyhtypylväisiin ei juuri tule kiinnitettyä huomiota tavallisesti, ne kun ovat harmaita, pelkistettyjä ja huomaamattomia, pakollisia ajoratojen reunustajia niiden tuoman valon tähden. Tuona aurinkoisena iltapäivänä minulla oli ikävä ystävääni, ihmistä, joka yhteisillä ulkomaan kaupunkilomillamme on bongaillut koukeroiset ja koristeelliset lyhtypylväät matkamuistoikseen kameran kortille ja ihastellut ääneen milloin minkäkinlaisen pylvään ylväyttä. Niinpä katselin lyhtypylväitä aivan erityisellä haikeudella, mietin mitä tavallisuudesta poikkeavilla design-pylväillä missäkin paikassa on haluttu kertoa. Katseltavaa oli paljon ja ihastuksiakin löytyi, en yhtään ihmettele ystävääni, joka rakastaa lyhtypylväitä. Pitäisi soittaa hänelle ja kertoa, että hän on mielessäni usein, kysyä mitä hänelle hänen omassa kotikaupungissaan kuuluu.

Missä on Tampereen kauneimmat lyhtypylväät? Kenen tuotantoa mitkäkin valonlähteet ovat ja miksi juuri ne on valittu siihen paikkaan missä ne seisovat? Kuka tekee päätöksen erikoisten pylväiden tilaamisesta ja miksi niitä joihinkin kohtiin päätetään laittaa? Miksi Hämeenkadun pääraitin lyhtypylväät ovat kuitenkin niitä perustankoja, mitäänsanomattomia ja harmaita kuikulaisia vain? Miksi Koskipuistossa on ainakin kahdenlaisia lyhtypylväitä, toiset vanhanaikaisia, kaarevia palloja ja toiset suoria, moderneja patukoita? Voisiko tylsistä harmaista lyhtypylväistä koristelemalla saada aikaan jotain muuta kuin mitä ne perustarkoitukseltaan ovat, vain valaisimia? Jakokaapeistahan on jo tehty taidetta. Voisiko lyhtypylväillä esitellä kaupungin historiaa, tätä päivää ja nykyisyyttä, tuoda nähtäväksi eri vuosikymmeniä ja vuosisatoja omine liikkeineen ja aatteineen? Miksi ei voisi?

Ja sitten, jymypaukku! Tällä aurinkoisen keskiviikon iltapäiväkävelyllä minulle selvisi vuosia mieltäni vaivannut arvoitus, kauan sitten kuulemani huhu maailman pisimmästä rotvallikivestä, joka sijaitsee Tampereella. Olen etsinyt tuota mystistä kiveä enemmän ja vähemmän aktiivisesti vuosia, kysellyt asiaa aina aika-ajoin vähän sieltä ja vähän täältä. Toiset ovat tituleeranneet koko huhun vitsiksi, jota en ulkopaikkakuntalaisena vaan tajua, toiset taas olleet sitä mieltä, että kaikki Tampereen rotvallikivet ovat tasapuolisesti maailman pisimpiä, koska tulevat samasta louhimosta ja leikkurikoneesta eikä missään muualla maailmassa noita katukiveyksiä kutsuta rotvalleiksi. Tälle asialle on kertakaikkiaan skoolattava, kilisytettävä hieman Talvea talven kunniaksi: keskiviikon kävelyretkellä lyhtypylväitä katsellessani silmäni osuivat vahingossa erään talon seinässä olleeseen erääseen tiettyyn kylttiin, jossa luki seuraava teksti:

"TAMPEREEN PISIN ROTVALLIKIVI
Moro-lehden tekemien tutkimusten mukaan
Tampereen pisin rotvallikivi sijaitsee
Erkkilänkadun varrella juuri tällä kohdalla
Tampereen kaupunkimittausyksikön laitteilla
on todettu, että kiven pituus on 663 cm.

26.10.1999
A Moro"

Tiedoksi vielä niille ei-tamperelaisille, joille sana rotvalli on outo: Rotvalli on jalkakäytävän reunakivi, autotieltä eli kadulta nouseva eräänlainen korotus, johon voi vahingossa vaikkapa pyörällä törmätä; kuten eräässä Peteliuksen ja kumppaneiden sketsissä meni "mukkasir rotvallir reunaaj ja pipa lens". Tampereen kiälen sanakirja. http://www.tampere.fi/ekstrat/taidemuseo/muistomerkit/rotvalli.htm

Koska samaisella kävelyretkelläni bongasin myös mainoksen, jossa kerrottiin Scandic Hotellien ravintoloiden tekevän yhteistyötä Jamie Oliverin kanssa ja Jamien tulleen menuiden muodossa näin ollen myös Tampereen keskustaan, menin äkkiä kotiin ja tein kunnon talvipäivän pastan hänen ohjeellaan:

CAMEMBERT-PASTA by Jamie Oliver
4 annosta:

250g laatikko Camembert-juustoa (valkohomejuustokiekko pienessä puurasiassa)
2 kynttä valkosipulia
1 tuore rosmariininoksa
100g parmesan -raastetta
400g kuivapastaa
150g tuoretta pinaattia
oliiviöljyä
suolaa, pippuria

- Lämmitä uuni 180 C:hen. Avaa juustopakkaus ja poista kaikki muovikääreet. Jos juusto tuli puisessa rasiassa, laita juusto ilman kääreitä takaisin rasian pohjaosaan, siinä se on kätevä laittaa uuniin ja paistaa. Kaiverra veitsenkärjellä juuston päällyskuoresta irti kiekkomainen kappale niin, että juustoon syntyy kuoppa pinnalle lisättäville yrteille ja mausteille.

- Pilko valkosipuli ja irrota rosmariinista lehdet, laita ne kaikki juuston kuoppaan, rouhi päälle mustapippuria myllystä ja kaada vielä perään kunnon loraus oliiviöljyä. Paista juustoa uunissa 25 minuuttia tai pikkaisen pidempään kunnes se alkaa saada väriä pintaansa.

- Sillä välin kun juusto paistuu, keitä pasta paketin ohjeiden mukaan. Kun pasta on valmista, lisää joukkoon huuhdellut pinaatinlehdet, pinaatti ei tarvitse kuin puolisen minuuttia keittämistä. Valuta sitten pasta ja pinaatti lävikössä, säästä keittovesi varalta, että pastaa tarvitsee myöhemmässä vaiheessa hieman notkistaa.
Laita pasta takaisin kattilaan, kaada mukaan kunnon loraus oliiviöljyä ja lisää parmesaaniraaste. Jos pasta näyttää tässä vaiheessa kovin kuivalta ja takkuiselta, lisää tilkka aiemmassa vaiheessa säästämääsi keitinvettä. Mausta suolalla ja mustapippurilla ja sekoita.

Nosta juuri uunista tullut Camembert pöytään ja annostele pasta lautasille. Jokainen ruokailija lusikoikoon annokseensa itselleen sopivan määrän jumalaisen makuista yrttimaustettua uunissa paahdettua valkohomejuustoa.