sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Lapsuuden muistoja metsästämässä

Tuuli suhisee korvissa, aurinko lämmittää ihanasti selkää, rento lauantaipäivä huvipuistossa kutittaa masunpohjaa. Seison portilla ja jonotan, moni muukin tahtoo huvitella, siksi sisäänpääseminen kestää. Portin toiselle puolelle päästyäni tulvii nenääni popcornin tuoksu, siihen sekoittuu aavistus hattaran makeutta ja kolisevien laitteiden kitkerää öljyä. Tuttu tuoksu toivottaa tervetulleeksi seikkailuun, en malttaisi enää millään odottaa. Ellen katselisi riemusta kiljahtelevia ja kahtaalle säntäileviä lapsia puoltametriä korkeammalta, voisin ajatella vuoden olevan 1989. Kahdessakymmenessäkahdessa vuodessa tuoksussa, äänissä ja tunnelmassa mikään ei ole muuttunut, aurinkoinen kesäpäivä huvipuistossa tuntuu samalta kuin se tuntui silloin kauan kauan sitten, silloin kun koko maailma oli siinä. Kun koko maailma oli siinä hetkessä, vauhdin huumassa ja niissä kokemuksissa, silloin kun maailma mahtui muutaman hehtaarin kokoiselle alueelle korkeiden verkkoaitojen sisäpuolella. 


En ole koskaan ollut hurjapää, en villein, äänekkäin tai jaloistani nopein lapsi. Nautin kuitenkin suunnattomasti perheemme kesälomamatkoista, retkistä huvipuistoihin ja puuhailumaihin. Niistä päivistä on jäänyt hyvät muistot, nuo tuoksut, tunnelmat ja äänet, jotka palauttavat hetkessä takaisin niihin päiviin kuuluvat lämpimät tunteet. Laitteisiin tarvitsen kädestä pitäjän, tarvitsin sen vuonna 1989 ja tarvitsen sen tänäänkin, yksin uskaltaminen tuntuu joskus ylivoimaiselta. Yhdessä toisen ihmisen kanssa, turvallisen ja luotettavan, on itsensä ylittäminen niin paljon helpompaa. Jalat maasta ilmaan nostava karuselli kutsuu silti, sitä katsellessa jo voin tuntea hiuksiin puhaltavan tuulen, sen vapaudentunteen, jonka pitkien ketjujen varassa heijaava keinu hetkeksi tuo. Kun ratsastaa jalkojaan heilutellen korkealla taivaan ja maan välillä, ei esteitä tai rajoitteita ole olemassa, siellä ylhäällä tuntee itsensä vahvaksi, voimakkaaksi ja kaikkivoipaiseksi. Se on hyvä tunne, sen takia minä huvipuistoon tulen. Sen rohkeuden ja vapauden tunteen ja sitten niiden lämpimien muistojen tunteiden.

Vemputtimet, kieputtimet ja vatkaimet eivät ole minua varten, jätän ne suosiolla muille, niille puolimetriä pienemmille, jotka yrittävät niin kovin yltää vaadittavaan 140 cm mittaan, että ovat valmiit tekemään sen eteen mitä tahansa - laittamaan vessapaperia kenkiinsä pohjia paksuntamaan, sitomaan hiuksensa korkealle pikkumyymäiselle nutturalle ja vaikka varvistamaan vähäsen, sen verran ettei mittaajamies huomaa. Niille, jotka nuolevat alamittaisuusleimansa kädestään tylyn tuomion saatuaan ja luulevat, ettei kukaan huomaa heidän vihreää kieltään. Niille, joiden mahalaukku kestää vielä mitä vain. Minä ratsastan karuselleilla, kuuntelen suuren soittorasian kaunista posetiivimusiikkia ja katselen toisten lasten iloisia ilmeitä. Syön hattaran, metrilakua ja haaveilen 9-vuotiaan tytön tapaan jättisuuresta nallekarhusta, sellaisesta ihanan pehmeästä, joita tölkkienkaatokojussa on palkintona seinällisen verran. Katselen nalleja ja tiedän niille kaikille jo nimet valmiiksi, ne nimet ovat olleet valmiina jo 22 vuotta siltä varalta, että joku noista nalleista olisi jonain päivänä minun ikiomani.


Tuntuu jännältä asua kaupungissa, jossa on ihan oikea huvipuisto. Lapsena ne olivat niin kaukana kaikki, niihin ei päässyt joka viikko, ei joka kesä edes. Ne olivat matkojen takana, pitkien retkien, sellaisten, joissa oltiin koko perheen kanssa yötä. Tampereella asuessa Särkänniemeen pääsee halutessaan vaikka joka päivä, tiedän monta oman ikäistäni ystävää, joilla on lompakoissaan Elämysavaimet, kausikortit huvipuistoon ja kaikkiin sen laitteisiin. Itse en tarvisi tuollaista avainta, avain alueelle pääsyyn riittäisi minulle hyvin. Pääsisin fiilistelemään ja tunnelmoimaan, yhden yhdeksäneuroisen voisin maksaa erikseen aina silloin, kun tahtoisin ratsastaa tuulella. www.sarkanniemi.fi

Särkänniemen huvipuisto on vanhempi kuin minä, ensimmäisen kerran se on ilostuttanut huvittelijoita jo kesällä 1975, kun muutamaa vuotta aikaisemmin valmistuneen Näsinneulan näkötornin juurelle pystytettiin huvipuiston ensimmäiset hurvelit. Entisen tukkilanssin, sahan, jäävaraston ja kolmen tehtaan alueella on huviteltu jo 1800-luvulla, rantakallioilta on laskettu mäkeä ja niillä on otettu aurinkoa, ravintolatoiminta siellä on aloitettu vasta näkötornin valmistuttua. Huvipuisto Tampereelle oli suunnitteilla jo 50-luvun lopulla, silloin sijoituspaikaksi oli kaavailtu Ratinanniemeä. Urheilukentän rakennus kuitenkin söi tilan siitä, joten seuraavaksi paras vaihtoehto oli Särkän saaresta niemeksi laajennettu tuo näkötornin seutu.


Menneinä kesinä tuli kierrettyä kaikki Suomen huvipuistot ja tivolit, puuhamaat ja kesämaat, ne olivat parasta ajanvietettä mitä 9-vuotias kesikseen saattoi toivoa. Nuo matkat ja retket päättyivät usein iltamyöhällä, erityisesti mieleenjäänyt päätepysäkki oli koti-Oulussa silloin sijainnut Finnoilin grilli ja sen ihanalta tuoksuvat hampurilaiset, jotka poistivat vähäisenkin matkakiukun ja levittivät pienet suut suureen hymyyn. Paperiin pakattuna herkut kuljetettiin kotiin ja syötiin hymyillen keittiönpöydän ääressä hämärässä syyskesän illassa pikkusiskon jo nukkuessa.

Särkänniemessä nostalgista ruokapaikkaa ei ole, huvipuiston aavistuksen muoviset ja mielikuvituksettomat syöttölät eivät saa minua syttymään. Onneksi tiedän täydellisen paikan, johon mukavan päivän voi päättää, sinne Herra K minut "ulos syömään" veikin: Pispalanharjulla sijaitseva sympaattinen Vaakon Nakki, legendaarinen grilli, joka avasi ovensa kuukausi sitten joulukuisen tulipalon jäljiltä uudelleen. Kärrystä  vuonna 1962 alkanut nakinmyynti on ollut paikallaan Pispalassa Haulitornin juurella 80-luvun taitteesta lähtien, ruokkinut siinä nälkäiset suut yksinkertaisilla makkaraherkuilla, joiden mausteina on sipuli, kurkkusalaatti ja makea sinappi. Niillä aidoilla ja oikeilla, paperiin käärityillä, niillä tuoksuvilla. www.vaakonnakki.fi/


Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämän aurinkoisen päivän retki Tampereella ja ottaa siitä parhaat palat mukaan muihin kesäisiin päiviin mihin tahansa päin Suomea vietäviksi. Muistot on ihania, ne on tärkeitä ja mahtavinta niissä on, että jotkut muistot eivät haalistu kahdessa vuosikymmenessäkään:

KESÄ GRILLISSÄ:
AMERIKAN HOTDOG
5 hodaria:

1 paksuhko patonki
1 pkt nakkeja (10 kpl)
1 punasipuli
Felix kurkkusalaattia
Felix tomaatti-chili -salaatinkastiketta
10 siivua juustoa
sikarouhetta (paahdettu sipulirouhe)
sinappia
ketsuppia

- Leikkaa patonki 5 nakinmittaiseen osaan ja viillä ne pitkittäin puoleen väliin saakka halki.
- Grillaa nakit ja lämmitä patonkipalat grillissä tai uunissa tai paista vaikka pannussa.
- Asettele nakit patongin väliin, laita kaveriksi juustosiivu, lusikallinen kurkkusalaattia, sopivasti kuorittua ja viipaloitua punasipulia ja turaus tomaatti-chili -kastiketta, mausta oman maun mukaan sinaapilla ja ketsupilla ja kruunaa koko komeus sikarouheella.

Ai maailma, miten hyvää! En enää ikinä syö mitään huonompia hodareita - kyllä sen pitää silloin olla maistuvaa kun oikein mässyttää, turhan takia ei kannata näitä kaloreita ottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti