perjantai 14. huhtikuuta 2017

Myrskyn silmässä on tyyntä ja rauhallista


Kun mittari näyttää 37, sitä kokee vihdoin voivansa ajatella seisovansa tukevasti kahdella jalalla ja sanoa olevansa tasapainoinen aikuinen. Näillä sanoilla aloitin eilen tärkeän kirjeen. A niin kuin alku. A niin kuin aikuinen. Aikuinen. Äärettömän kiireinen aikuinen, niin kiireinen, että kun velvollisuuksista ei luisteta, kaikki pitää tehdä ja vuorokaudessa ei tunnit riitä, suihkussakäynti on se, josta tingitään. Niin kiireinen, että viikko sitten sovitulle lounaallekin pitää juosta. Eräs perheetön tuttavani huokaisi vuosi sitten häidensä kynnyksellä täpötäyttä kalenteria selaillessaan, että hänellä on varmaan menossa ne kuuluisat ruuhkavuodet. Naurahdin tahattomasti ääneen ja katsoin häntä lempeästi. Ei, kultaseni, ruuhkavuodet eivät ole sitä, että kalenteri on täynnä treffejä ja tapaamisia, illanistujaisia, keikkoja, näyttelyitä, leffoja ja drinksuilla käyntejä. Ruuhkavuodet ovat sitä, että huokaa ystävälleen lounaspöytään 10 minuuttia myöhässä istuessaan, että sori hani, mulla on sama tukka kuin viikko sitten kun nähtiin lapsen synttäreillä. Ja ystävä hymyilee hyväksyvästi takaisin osoittaen omaa sotkuista hätäponnariaan. Hän tietää saman salaisuuden: Kuivashamppoo <3


Aleksanterinkatu on puolivälissä yliopistoa ja Kehräsaarta. No, ei ihan puolessa välissä, mutta joka tapauksessa sillä alueella, joka on noin puolessa välissä noita kahta paikkaa. Tuo alue on määritelty lounasalueeksi minulle ja ystävälleni. Sillä alueella on yllättävän paljon kahviloita ja yllättävän paljon pieniä ravintoloita, sellaisia, jotka eivät enää ole ihan uusia. Tai siis uusia-uusia, mutta sen verran uusia kuitenkin, etten minä ole vielä ehtinyt käydä niissä kun vanhoissa ja hyväksi havatuissakaan ei ole ehtinyt pitkään aikaan vierailla.

Uusiin paikkoihin ensimmäistä kertaa astuessamisessa on oma jännityksensä. Ennen kokematon ravintola on kuin pääsiäisen yllätysmuna, ja yllätysmunia on kolmenlaisia: Niitä, jossa kuori on kunnossa, mutta sisältö on vähän plääh, niitä, joissa sisältö on tosi jees, mutta kuori on vähän sinne päin, ja sitten niitä, joissa molemmat toimii. Fafa'sissa todella toimii.


Laktoosittomuus, gluteenittomuus, vegaanisuus. Ulkomaalaistaustaisten työllistäminen. Hyviä periaatteita. Huomioni kiinnittyy vähän väliä pienen ravintolan isoon ikkunaan. Kevätsää on hupaisan oikullinen, valot ja varjot juoksevat kissa-hiirileikkiä ottamissani valokuvissa. Saman lounaan aikana ikkunan takana paistaa aurinko ja sataa lunta kuin joulukuussa konsanaan, ennen kuin pimeyden leikkaa taas valo ja yhtäkkiä paistaa kesäpäiviä muistuttava kirkas ja lämmin aurinko. Aikamoista turbulenssia, ystäväni nauraa, aivan niin kuin koko elämä aina vaan kiihtyvän kiireen keskellä. Hetken tuntuu kuin istuisimme myrskynsilmässä, olisimme pysähtyneet paikoillemme kuvan jatkaessa kulkuaan ja juttelisimme kaikessa rauhassa ympärillä pyörivän hurrikaanin keskiössä. Fafa's on hyvä paikka siihen. Ovi käy vähän väliä, pöydissä vaihtuvat ihmiset, osa jonottaa ruokaa ottaakseen sen mukaansa ja osa syödäkseen nopeasti paikan päällä. Ystäväni, samoin kuin työkaverini tietävät, että Fafa'sin keittiö on myrskynsilmä, jossa laatu on ja pysyy tasaisen hyvänä tapahtuipa tiskin toisella puolella mitä tahansa. Minulle kokemus on ensimmäinen. Silmäilen listaa. Päätökseni on helppo. Valitsen pitan, jossa on paljon falafeleja, hyviä falafeleja, niitä täytyy syödä silloin kun niitä saa. Niitä en osaa tehdä itse.


Bataattiranskikset ja tzatziki. Ja persilja. Rapeus, tuoreus, raikkaus, kaikki samassa paketissa. Nam! Nam nam nam nam nam! Niin paljon kuin rakastankin ruoan laittamista, on välillä ihana istahtaa valmiiseen pöytään. Huolettoman rentoon pöytään. Raaputeltuun ja edellisen asiakkaan jäljiltä vielä siivoamattomaan pöytään. Mutta niin kuin ystävyydessäkin, maku on ruoassa tärkein. Se sisältö, ei ne kuoret niinkään. Sotkun kaupat. Kai niitä voi ystävien lisäksi tehdä ravintoloidenkin kanssa. Vai?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Hei kevätaurinko, missä olet!

Lits läts läts läts. Lits, läts, läts. Olen aina ajatellut sateen ja vesilammikkojen kuuluvan syksyyn, mutta tänä keväänä on erityistä huomiota joutunut kiinnittämään kevätsateeseen. Jättimäisiin räntäriekaleisiin ja silkkaan veteen, jota taivaalta on tippunut suurina pisaroina tottakai juuri niinä päivinä, kun minä en ole varustautunut sateenvarjolla. Sateiset päivät ovat olleet harmaita, synkkiä ja sumuisia, eikä harmaa synkkyys kuulu mielessäni kevääseen. Uusi lumi on vanhan surma, kevät keikkuen tulevi, joo, tiedän. Mutta kevät on valoisa ja kirkas. Kevät on keltainen, vihreä ja vaaleansininen! Silloinkin, kun katupöly nousee ilmaan paksuna verhona, niin paksuna, että sen katseleminen aamulla kaupunkiin harjulta lasketellessa saa katsojan haukkomaan henkeään.




Aurinkoa harmaisiin sadepäiviin on haettava sisätiloista, harmaiden talojen harmaiden portaiden päästä. Lounastunnelmasta, lautaselta ja ystävien aikaansaamasta valosta. Sillä aikaa, kun olen ollut poissa työpäivien lounastreffimaailmasta, on Tampereelle tullut valtavasti uutuuksia, joista etsiä tuota oikeanlaista kevätfiilistä. Mietin, pitäisikö minun aloittaa töihinpaluuni listaamalla kaikki uudet lounaspaikat, jotta voin valita niistä tilanteeseen sopivan aina kun mahdollisuus kuulumistenvaihtokatkoon kesken työpäivän ilmaantuu. Tarvittiin vaasalainen pikkusisko, että kuulin tästä kotikaupunkini uutuudesta, jonka nostin kerralla listani kärkeen. Olohuoneesta, joka sisään astuessani yllätti minut yksinkertaisuudellaan, valollaan ja avaruudellaan.






Kun puhutaan latinobaarista, tulee ensimmäisenä mieleeni yltäkylläiset värit, kova rytmikäs musiikki ja julisteita täyteen liimatut seinät, cuba libre -drinkit, mojitot, makeat oluet, limet, maissilastut, salsat, enchilladat, tortillat, avokadot ja jalapenot. Tammikuussa avatun Living Roomin latinolounaan listalla on kuitenkin couscousia, kvinoaa, kojoottikurpitsaa ja kaktusta, autenttisiksi mainittuja makuja latinalaisesta Amerikasta ja se houkutteli. Se, ja sitten käkkyräiset, pitkulaiset churrot chili-suklaadipillä, herkku, jota ei ihan joka paikasta saa. Nyt saa, Tuotannon talosta. Birger Federley, me tapaamme jälleen! Alunperin ihailemani arkkitehdin piirrustusten mukaan vuonna 1914 valmistunut talo vaurioitui pahoin talvisodan pommituksia seuranneessa tulipalossa vuonna 1940 ja korjattiin arkkitehti Bertel Strömmerin suunnitelmien mukaan vuonna 1941. Jugend-talon tyyli muuttui fuktionalisemmaksi, mutta henki ja historia säilyi. Suomen ensimmäinen radioasema, puhelinlaitos... Mitä kaikkea tuo talo onkaan nähnyt ja kuullut, ja mitä kaikkea tulee vielä näkemään.




Ehdin Living Roomille ensimmäisenä, odottelen lounastreffeille tulevaa ystävääni hetkisen ja katselen ympärilleni kuin Liisa Ihmemaassa. Kahvila, baari, ruokapaikka ja seurusteluravintola... Ei stereotypistä, mutta osuvaa, tyylin tunnistaa. Mielenkiintoiset yksityiskohdat sisustuksessa saavat haluamaan kurkistella joka paikkaan, kulmien taakse, nurkkiin, hyllyihin, erilaisiin pöytäryhmiin ja jopa kukkaruukkuihin. Hymyilen itselleni ääneen: Näinkö käyttäytyvät kaikki takaisin ihmisten ilmoille päästetyt kotiäidit? Ihastelevat kaikkea, mikä on erilaista kuin omassa kodissa ja haluavat koskea ja kurkistella ja kuvata kaiken näkemänsä. Onneksi ystäväni pelastaa minut ennen kuin nolaan itseni ihan täysin. Kapsahdan hänen kaulaansa ja syytän häntä täydellisen otokseni pilaamisesta.



Living Roomista löytyi kevät, aurinkoinen fiilis lautasella. Lounas ja sen kolme erilaista askelta: Living Roomin lista pyytää valitsemaan lautaselle hiilihydraatin, proteiinin ja kaksi kasvista, ja mehän valitsemme. Minä couscousia, paistettua juustoa, herkkusieniä ja kaktussalaattia, ystäväni kvinoaa, mantelikanaa, paistettuja kasviksia ja kaktussalaattia. Kaktusta ei voi ohittaa, se on pakko testata. Arvomme ateriamme äärellä pelkistyn tarjoilun ja annoskoon suhdetta lounaan hintaan. Raaka-aineet ovat raikkaita, tuoreita ja erilaisia, eikä liikaa lounaalla pitäisikään syödä, että jaksaa loppupäivän tehdä töitä. Ja mistään mättöpaikasta ei Living Roomin kohdalla ole kyse, kyse on vaihtoehdosta. Mausta. Kaktussalaatissa oli kaipaamani potkua, tykkäsin siitä, me molemmat tykkäsimme. Ja se on onnistuneen lounaan merkki. Ruoasta jäi hyvä mieli. Paikasta jäi hyvä mieli. Aurinkoinen, aivan niin kuin oli tarkoituskin.





Hyvän, raikkaan ruoan päälle tarvitsee vain kupin hyvää kahvia ja kahvin kanssa sulaa suklaata valuvia rapean rasvaisia munkkitikkuja. Ja lupauksen uusista lounastreffeistä kuukauden kuluttua, niin nopeasti reilu tunti ystävän kanssa taas vierähti eikä juttujen kanssa päästy kuin alkuun! Kerta vuoteen ei riitä, rakas ystäväni, ei, vaikka on instat ja facet ja whatsappit ja kaikki. Sinä olet harmaiden sadepäivieni aurinko, kevätaurinkoni, syksylläkin. 

Mutta jospa tänään, jospa tänään saataisiin aurinkoa ulkonakin. Aamu ainakin näyttää valkenevan keväisen aurinkoisena, niin kirkkaana, että aurinkolasit pitää ehdottomasti muistaa ottaa mukaan.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Valoa ikkunassa ja ikkunan takana

Tammikuun hämärtyvässä talvi-illassa jäin tuijottamaan vieressäni kadun toisella puolella seisovan kerrostalon seinää. Talon yhdessä ikkunassa paloi valo muiden ollessa pimeänä. Tuo valo oli jotenkin lohdullinen. Pidin oman pienen hiljaisen hetkeni rakkaan ystäväni äidin poismenon johdosta keskellä katua myöhäisen iltapäivän ruuhkassa, pysäköidyn auton vieressä, tuijottaen ventovieraan ihmisen ikkunaa. Olin matkalla kukkakauppaan, neljättä kertaa vuoden sisään ostamaan surukukkia. Tällaisina päivinä kukkakaupaksi pitää valita kaunis ja omannäköinen paikka, sellainen, jossa tulee palvelluksi hellävaraisesti ja hyvin, kohdelluksi kuin hento kukkanen kämmenellä.





Kukkaikkuna, Stockan takana Tuomiokirkonkadun kävelyosuudella oleva kaunis ja seesteinen kukkakauppa, jossa on rauhallinen ja hyvä asioida. Ei liian räikeä, ei liian laimea, ei liian vanhanaikainen vaan juuri täydellinen. Mietin sisään liikeeseen astuessani miten monenlaiseen tilanteeseen ja tunteeseen kukkakaupan pitääkään sopia. Iloisiin ja kupliviin juhlafiiliksiin, söpöihin vauva-ajatuksiin, räväköihin ensi-ilta-, tupaantulijais- ja vuosipäivälahjoihin ja sitten näihin surullisempiin ja hauraampiin tunnelmiin. Kukkaikkunaan olen voinut mennä kaikissa elämäni tilanteissa miettimättä tai ujostelematta niitä sen enempää.

Kukkaikkunan kauniita ja näyttäviä kukka-asetelmia näkee monessa paikassa, kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa. Silti aivan liian harva paikka panostaa vihersisustamiseen, sanoo kauppias ja minä uskon sen. Omassa kodissanikin kukkakimpun paikka on suuren osan vuodesta tyhjänä, vasta keväällä auringon innoittamana siirrän Aalto-maljan lipaston päälle ja ostan siihen tulppaaneita, narsisseja ja ruusuja. Kukissa on jotain samaa kuin valossa. Niitä huomaa kaivanneensa vasta silloin kun niitä on, pitkän pimeän talven jälkeen, uuden alun keväässä. Kun kukkakimpun paikan kotona täyttää, sitä tulee ihailtua useita kertoja päivässä. Laadukkaat kukat kestävät monta päivää, parhaimmillaan kimpun on hyvin hoitamalla saanut kestämään kaksikin viikkoa. Työkaverini sanoi hauskasti muutama päivä sitten, että niille, jotka lapsuudesta saakka ovat tottuneet kukkien läsnäoloon, kaunis kimppu kerran viikossa ei ole tuhlausta. Niille, jotka eivät ole, jokainen kukkiin sijoitettu euro on hukkaan heitettyä turhuutta. Olen työkaverini kanssa samaa mieltä.







Kun kukkia myyvät niin supermarketit, tavarataivaat, pienimmät kioskit kuin ruokakaupatkin, tulee pohdittua kuinka varsinaiset kukkakaupat oikein kilpailussa pärjäävät. Tuon kilpailuedun huomaa, kun astuu sisään kukkakauppaan ja hankkii kukat oikealta myyjältä. Ei markettikukissa mitään vikaa ole, mutta eronsa on leivoksella ja Leivoksellakin. Muovirasiassa marketista ostettu kuiva kakkupala kymmenen päivän säilyvyysajalla maistuu eriltä kuin leipomon kahvilassa höyryävän kupposen kanssa tuoreeltaan nautittu herkku. Kauniin ja näyttävän kimpun saa kukkakaupasta 15-20 €:lla, edullisimmillaan muutamalla eurollakin saa kukkivan oksan ja sen kylkeen vähän vihreää ja monta hyvää sisustusideaa. Kaupan päälle kukkakaupasta saa ostokselleen paketoinnin, hoito-ohjeet ja tiedon siitä, milloin ja mistä kukat on hankittu. Kotimaisia lähikukkiakin Tampereelta saa, keväällä ostin valmistujille Kangasalla kasvatettuja upeita, suuria ruusuja, jotka oli leikattu viljelmältä edellisenä päivänä. Hinta niillä ei ollut sen suurempi kuin kauempaa tuoduillakaan, mutta kertoman mukaan kestivät kaikkia muita kukkia pidempään.





Miellän Kukkaikkunan aina uudeksi kukkakaupaksi Tampereella, niin tuoreelta ja raikkaalta se näyttää. Muistan, kun se avattiin ja kävin siellä ensimmäisen kerran, ostin itselleni pääsiäiskukaksi hauskaan pussiin kylvettyä vehreää ohraa. Yllätyn, kun kauppias kertoo liikkeen olevan jo 12-vuotias! Niin se aika rientää... Vuodet vaihtuvat, päivät lentävät toistensa ohi niin nopeaa, että niiden vaihtumista tuskin huomaa. Me kaikki vanhetaan, meidän vanhempamme vanhenevat ja meidän lapsemme kasvavat. Runotyttökin on jo 1,5-vuotias. Ja äsken oli vielä täysi talvi, nyt keväinen aurinko paistaa ikkunan takana ja kutsuu ulkoilemaan. Tämä on se kohta, kun kirkkaiden aurinkoisten päivien kepeät kukkakimput kättelevät pimeiden iltojen kynttilänjalkoja ja vaihtavat äänettöminä hymyillen vahtivuorojaan sanattomasta sopimuksesta. Kukkakimpun paikka kotona on täytetty ensimmäisen kerran.



torstai 15. joulukuuta 2016

Parhaita ovat lahjat, jotka voi syödä pois


Sarankulma, Tampereen Pirkkalan vastainen rajanurkka, Härmälän takainen teollisuusalue ennen Peltolammia ja Multisiltaa. Harmaa, laatikkomainen eikä ollenkaan herkullisen näköinen tai kuuloinen paikka, mutta sinne minä eksyin kesken jouluostosteni, kun Runotyttö nukahti autoon enkä heti hennonnut herättää neitiä Ikean reissulle. Sarankulmassa on Tampereen tulli, Aamulehti painetaan siellä ja siellä nukkuvat Länsilinjojen bussit varikollaan. Ja siellä tehdään Wigrenin makkarat, ne Nysät, joilla on maailman parhaat radiomainokset! Kun sen muistin, innostuin. Tämä ei ollut turha mutka ollenkaan.






Wigrenin makkaratehdas ja tehtaanmyymälä näkyy ohikulkutielle E12, mutta poiketakseen siellä, pitää poiketa moottoritieltä Sarankulman pikkukaduille. Punaharmaa, verkkoaidan ympäröimä aaltopeltihalli on siisti ja jollain tapaa sympaattinen. Harva tietää, että Yrjö Wigren Oy on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut lihanjalostusyritys, neljän hengen perheyrityksenä aloittanut ja tänä päivänä 40 henkeä työllistävä firma täyttää ensivuonna jo 100 vuotta. Niin kuin täyttää muuten Suomikin. Makkaraa ja rapsahtavakuorisia nakkeja, ne ovat Wigrenin tuotevalikoimasta minulle entuudestaan tuttuja, yllätyn sisäänastuttuani pienen tehtaanmyymälän valtavasta valikoimasta. Leikkeleitä, pateita, sinappia, kastikkeita ja tuorelihatiski, jonka tarjonta näyttää todella hyvältä. ”Jos ei tehdä hyvää , ei sitten tehdä ollenkaan”, on vanharouva Wigren tarinan mukaan joskus tokaissut. Tuo lause on toiminnan kulmakivi tänäkin päivänä.

Kalkkunanakkeja, chorizonakkeja, lammasmakkaraa ja tamperelaista Moro-lenkkiä. Makkaratehtaan myymälä on miehisestä ennakko-odotuksestani huolimatta yllättävän hienostunut ja naisellinen paikka, sopivalla tavalla maalaisromanttinen ja kauniisti vanhanaikainen. Olen aivan turhaan ollut kateellinen Oulussa asuvalle veljelleni heidän makkarakaupastaan! Myös Wigren suosii hyvälaatuisia raaka-aineita lähituottajilta, kaikki Wigrenin käyttämä liha on kotimaista.








Pienessä kaupassa ei lounasaikaan ole ruuhkaa, asiakkaat ovat myymälän vieressä sijaitsevassa Wigrenin lounasravintolassa, Pata 2:ssa. Sisällä tehtaassa leijaileva herkullinen tuoksu kannustaa tutkimaan myymälän tiskejä lähemmin. Joululahjaideoita alkaa tulvia mieleeni: Whisky Meetwurstia iskälle, tamperelaista sinappia muualle muuttaneelle ystävälle, ankanmaksapateeta, tryffelimaksapasteijaa ja erilaisia maksamakkaroita joulupöytään ja perinteisistä pikkaisen poikkeavia nakkeja vuoden viimeiselle päivälle tänä vuonna. Uudenvuoden illan tarjoiluiden testaamista varten nappasin mukaani paketin Lammaswurstia ja tehtaan yläkerrassa leivottua rapeakuorista italialaista leipää, sitä samaa, jota italialainen leipuri Donato leipoo 40 vuoden kokemuksella mm. Ristorante Comoon, Kauppahallin 4 Vuoden Aikaan ja Pirkkalan Citymarkettiin.



Hyvästä ruoasta nauttivia lihattomia syöjiäkään ei Wigrenillä ole unohdettu, tehtaanmyymälästä saa Nyhtökauraa, vinkki vinkki vaan kaikki sitä kuumeisesti kaupoista metsästävät. Eikä siellä unohdettu ole karvaisia kavereitakaan. Jos minulla olisi edelleen koira, se iso musta ja parrakas, hakisin sille joululahjan Wigrenin myymälästä. Suomalaista jauhelihaa, palvattuja luita ja kuivattuja siankorvia, voisiko parempaa lahjaa lemmikilleen edes ajatella?

Ostosreissulta kotiin päästyämme laitan raakamakkarana myytävän Wigrenin Lammaswurstin uuniin pakkauksen ohjeen mukaan 15 minuutiksi. Sillä aikaa karamellisoin pannulla sipulia, leikkaan tuhdit viipaleet Wigrenin myymälästä ostamastani La Pasticceria Italianan leivästä, raastan viipaleille vähän Emmentalia, pilkon tomaatin pieneksi hakkeeksi ja lämmitän juusto-tomaatti-leivät. Maustan revityn jääsalaatin lorauksella Felixin tomaatti-chili-salaatinkastiketta, ja kun makkara on valmis, kasaan lämpimät herkkuleivät ja puristan päälle kunnon viivaston makean tulista sinappia.




Timjamilla, rosmariinillä ja korianterilla maustettu lammasmakkara on parasta tähän astisista raakamakkaroista, joita olemme Herra K:n kanssa testanneet. Eikä todellakaan hinnalla pilattu. Neljään leipään riittävä paketti kustansi 2,95€. Runotyttö maistaa makkaraa myös, ei tyrmää sitä suorilta vaikka keskittyykin tomaatin ja leivän palojen syömiseen. Me Herra K:n kanssa nautimme helpoista ja herkullisista leivistämme täysin siemauksin ja mietimme, miten marinoitu punasipuli saattaisi karamellisoidun sipulin tilalta olla mukavan piristävä lisäke. Minttuhillo, sekin testattiin ja tuntui toimivan. Uudenvuoden illan annosta pitää vielä vähän viilata. Onneksi vuoden vaihtumiseen on vielä aikaa.