perjantai 5. elokuuta 2016

Katuruokaa Tampereella

Hämeenkatu. Se katu, jota juostaan rautatieaseman ja keskustorin pysäkkien välillä, sekö? No se. Paitsi, että kesälomalla ei tarvitse juosta, eikä olla koko ajan menossa johonkin niin, että Hämeenkadulla ehtii kerrankin hidastella. Siitä on aikaa, kun olen kävellyt Hämeenkadulla ihan vain kävelemisen ilosta ja katsellut miltä katu näyttää. Ja yllättäen se alkaa näyttää aika kivalta. Uudet jättimäisiin punaisiin ruukkuihin tehdyt kukkaistutukset ja kirkkaan punaiset penkit tekonurmikkopaloineen eivät ole hullumpia, eikä hullumpaa ole sekään, että alkupätkä Hämeenkadusta suljettiin tavallisilta autoilta vuosi sitten. Puinen rakennelma kadun varressa vetää puoleensa ja kutsuu katsomaan itseään lähempää. Harmi, ettei ole lauantai eikä enää heinäkuukaan, sillä heinäkuisina lauantaina Pauhu-paviljongiksi ristityllä puulavalla olisi ollut esiintyjiä. Musiikkia, pieniä näytelmiä, komiikkaa. Hitsit, kun olisi aiemmin tiennyt!

 

Yksi juttu Hämeenkadun uudistuksessa saa minut erityisesti hymyilemään: Ruokavaunut! Niitä ei ole Tampereella hirveästi näkynyt muuten kuin toripäivinä tai tapahtumissa. Lakritsia, kahvia, vohveleita, fajitaksia ja sitten, kebabia. Sitä kebabia, josta kohistiin vuosi sitten mustan vaunun ilmestyttyä Laukontorille. Nyt Jörn's Dönerin ruokavaunu on Hämeenkadulla, herkullinen tuoksu tuntuu nenään jo nurkan takaa. Jörn's Döner ei myy perinteistä, tiiviistä jauhelihatangosta vuoltua kebabia ranskanperunoiden kanssa. Heidän listallaan on kana- ja kasvisdönerit, jotka halutessaan voi tuunata bataattiranskisten kanssa. Katukeittiöt ovat tulleet Tampereelle, toivottavasti jäädäkseen. Mikään ei ole mukavampaa kun nauttia mutkatonta ja edullista ruokaa kadulla silloin, kun sää sen sallii. Kesällä katuruokailu onnistuu kotikaupungissakin.



Vaalea rapeaksi paahdettu leipä, jonka sisäpinnalle sivellään kastikkeita ja ladotaan paistettuja kasviksia ennen kanaa tai falafelejä, salaattia, fetaa ja sitruunamehutujausta. Sekö on Jörnin salaisuus? Jörn hymyilee. Jörn's Dönerin omistaja on Virtanen, Veli-Pekka Virtanen, joka on tutustunut döner-kebabien tekemiseen Berliinissä useaan otteeseen ja hakenut vaikutteita alan huipuista siellä. Virtasella on viisi työntekijää, joiden kanssa hän tekee parhaimpina päivinä 200-300 Döner-annosta ja 60 bataattiranskikset, vähän säästä riippuen. Lasken nopeasti mielessäni, että kun vaunu on auki klo 11-21, se tarkoittaa yhtä annosta joka toinen minuutti. Kiirettä pitää. Vaunun edessä on suosituimpiin aikoihin pitkä jono, meidän tullessamme pienen ravintolan pöydät olivat kaikki täynnä. Jörnin vaunu on ollut Hämeenkadulla vapusta lähtien, ja jos kelejä riittää, se on paikallaan syyskuun alkupuolelle saakka.

Minä valitsen luukulla kasvisdönerin ja Herra K kanaversion, Runotyttö nyökyttelee ja toistelee njam-njam vakaana aikomuksenaan maistaa niitä molempia. Otamme annoksemme mukaan ja kävelemme Koskipuistoon nauttimaan ostoksistamme.



 

Käsin syötävä pikaruoka on harvoin kovin kuvauksellista ja kaunista, varsinkaan kotipaketista avattuna. Siksipä yksityiskohtien zoomaamisen sijaan nappaan kuviin palan maisemaa, jossa ruoka syötiin. Hyvää tuo ruoka oli, niin kertakaikkisen hyvää, että olisin syönyt kumpaa tahansa döneriä lisää vaikka kuinka! Jos olisin jaksanut. Annos oli täyttävä, muuta ruokaa ei samalle päivälle enää tarvinnutkaan. Eivät olleet väärässä ne, jotka Jörnin ruokaa kehuivat. Paistetut kasvikset leivän välissä antavat dönerille tuhdin, hyvän lisämaun. Äsh! Unohdin kysäistä Jörn's Dönerin nimen alkuperän, sen, pitääkö huhu Donner-läpästä paikkaansa.

Ps. Tuo veistos, joka on seissyt Koskipuistossa vuodesta 1971 lähtien, on nimeltään Virvatulet. Aimo Tukiaisen pronssiveistos on kunnianosoitus suomalaiselle sotilaalle ilman sen suurempaa sankarimyyttiä.

Pps. Koskipuisto on ollut paikallaan koskenrannassa 1800-luvun lopulta lähtien, puiston vanhimmat puut ovat peräisin tuolta ajalta. Nykyisenlainen puisto on ollut 1930-luvulta alkaen voimalaitospadon valmistuttua. Rantapromenadin punaiset kukat ovat kannoja, hoitoa vaativia kaunottaria, jotka menestyvät koskirannassa paikan erityisen kostean ilmaston ansiosta. Kannat kaivetaan talveksi ylös maasta ja viedään Hatanpään puutarhalle sisään talvehtimaan. Muistan joskus lukeneeni tarinan siitä, miksi 30-luvulla joku lahjoitti kaupungille kanna-istutukset Koskipuistoon laitettaviksi. Kannat palautettiin puistoon vuonna 2008 kunnostuksen yhteydessä, kun Koskipuisto muutenkin muokattiin takaisin 30-luvun henkeen, mutta tuota tarinaa en löydä enää mistään faktoja tarkistaakseni.

maanantai 1. elokuuta 2016

Luomuruisleipää ja musiikkia

Viisitoista kesäisinä me pukeuduimme tyttöjen kanssa farkkusortseihin ja raidallisiin paitoihin ja rakastimme rullaluistelua. Ja musiikkia. Meillä kaikilla oli omat lempibändimme, niistä ei tarvinnut sen enempää retostella tai riidellä vaikka mielipide-eroja asiasta olikin. Raksilassa jäähallin vieressä Oulussa oli skeittiramppi, jossa me luistiminemme kävimme. Istuimme rampin päällä iltaisin ja haaveilimme tulevasta. Jossain niistä rampin lastulevyistä on sulassa sovussa Heikki Salon ja Kurt Cobainin sanoituksia rinnakkain mustalla tussilla jäljennettynä. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin pukeudun raidalliseen kesämekkoon ja Herra K farkkusortseihin ja kahden lapsen kanssa me istumme heinäladossa kuuntelemassa Heikki Salon sanoituksia. Osasinko vuosia sitten haaveilla tästä? Sunnuntai-iltapäivän kesäretkestä Kangasalle Saarikyliin. Pieni unelmien täyttymys, tämäkin.




Googlatessaan Pikkumiehen lempibändin kesäkeikkatarjontaa, Herra K löysi tapahtuman nimeltä Myllyrock. Myllyrockista ei löytynyt hirveästi enempää tietoja kuin että se oli koko perheen tapahtuma ja sen järjestämiseen liittyi Heikin Leipä -niminen yritys Kangasalla. Ja että illan esiintyjinä olisi 4H-kerho - neljä legendaarista Heikkiä: Salo, Silvennoinen, Hela ja Heikin Leivän Heikki Haavisto itse. Mahtavaa! Ihana pieni omalaatuinen festari, jonka perustajaksi sain myöhemmin tietää Heikki Salon itsensä. Meidän keikkakalenteriimme tuo iltatapahtuma ei valitettavasti tällä kertaa mahtunut, pääesiintyjämme aloitti jo klo 14: Herra Heinämäen Lato-orkesteri, vieläpä Heinämäen omassa ladossa, bändin kotipesässä. Mikä olisikaan voinut olla kesäisempi kohokohta Pikkumiehen musiikinkuuntelijan uralle! 

Kun muuta tietoa emme Myllyrokista ja Heiniksen keikasta löytäneet, asetimme navigaattoriin Heikin Leivän osoitteen ja päätimme lähteä kyselemään sieltä enemmän. Keikkapaikkaa kohti ajaessamme minulla puhkesi kyselytauti, niin erikoiselta kaikki keikkaan liittyvä kuulosti ettei etukäteen osannut ottaa asioista edes oikein selvää. Herra K:ta nauratti autossa käyty kahden aikuisen keskustelu, joka kuulosti enemmän 6-vuotiaan kuin 36-vuotiaan ylläpitämältä: "Miksi paikan nimi on Saarikylät?". "En minä tiedä". "Miksi Saarikylät on monikossa eikä yksikössä?". "En minä tiedä". "Onkohan siellä saaria, joissa on monia kyliä ja ne kaikki on yhdistetty yhdeksi paikaksi?". "En minä vaan tiedä". "Kuulostaa ehkä vähän myös leirintäalueelta, mökkikylältä saaressa, voikohan se olla sellainen?". "Minä en todellakaan vielä tiedä". Nyt tiedämme. Kolmas kysymys osui oikeaan.


 


Runotytön hytkyttyä, hihkuttua ja taputettua koko tunnin mittaisen keikan ja Pikkumiehen laulettua mukana tutuissa biiseissä raparperipiirakan ja sitruunamehun siivittämänä, pääsimme tutkimaan Haaviston tilaa ja Heikin Leipää hieman tarkemmin. Heikin Leipä on ruismestarin pienleipomo, punainen tupa, jonka toisessa päässä on kahvila ja toisessa päässä kuudentoista leivän leivinuuni ja leipomo. Oman tilan luomurukiista leivottua tuoretta leipää saa kesäkaudella pihapiirissä järjestettävältä kesätorilta lauantaisin klo 12-14 ja keskiviikkoiltaisin klo 18-20, elokuussa enää vain lauantaisin. Kahvilassa on terassi ja terassilla B-oikeudet, kahvila-terassi on avoinna elokuussa vielä viikonloppuisin, pe klo 18-20, la klo 12-16 ja su klo 13-15. Terassia vastapäätä, vanhan navetan ylisillä, on Parvigalleria, siellä on taidetta nähtävillä aina Heikin Leivän aukioloaikoihin. Tällä hetkellä esillä on ”Uusi sukupolvi”, kylän lasten ja nuorten ryhmänäyttely. Parvigallerian vieressä terassia vastapäätä on piha-aitasta puhkaistu Myllyrockin esiintymislava, festarin pysäköintialue on vähän edempänä pellolla.

Myllyrock sai alkunsa neljä vuotta sitten, kun kesänsä Saarikylissä viettävä Heikki Salo keksi järjestää Herra Heinämäen Lato-orkesterin keikan Myllypäivien yhteydessä Haaviston Heikin ladossa. Silvennoisen Heikki, kangasalaisia, tuli mukaan ystävänsä Salon pyynnöstä ja kun Heikit ottivat lapsensa ja suojattinsa mukaan, oli esiintyjäkaarti valmis. Parasta, tai oikeastaan omituisinta, Myllyrockissa on, että se ei maksa mitään. Huippuartistien folkia ilman pääsymaksua uskomattoman upeassa miljöössä! Tulee olo, että asiasta pitää kuiskata. Ettei sana liikaa leviä, ettei tule liikaa ihmisiä ja mene hyvä pieni tapahtuma pilalle.


 

Kylien kylä on saarista suurimmalle, jo vuonna 1540 olemassa olleelle Haaviston tilalle, syntynyt keskiö, kohtaamispaikka. Myllypäivät, joita nyt Kylien kylissä vietetään jo 40. kerran, ovat sympaattinen pieni maalaistapahtuma. Myllypäivien idea valkenee, kun näemme rakennusten takaa pilkottavan harmaan tuulimyllyn ja saamme kehoituksen kurkistaa sitä lähemmin. Haaviston tuulimylly on alueen ylpeys. Se on tuotu paikalleen vuonna 1902 Kangasalan Heponiemen Huikkolasta, josta Haavistoon naitiin Hanna-niminen nuorikko. Hanna oli saanut valita ottaako myötäjäisiksi hyvän hevosen vai tuulimyllyn, ja Hanna oli valinnut myllyn. Komea tuulimylly oli aktiivisessa käytössä parikymmentä vuotta ja nyttemminkin toimiva Heikki Haaviston ja kyläläisten kunnostettua sen. Pihapiiri myllyn ympärillä on mykistävä. Jättimäisiä katajia, isoja harmaita kiviä, kultaisena lainehtivaa ruispeltoa ja sateisesta säästä huolimatta sinisenä kimmeltävää vettä. Aivan kuin olisimme… oikeasti saaristossa.



Myllypäivien ajan tuulimyllypihan pienestä aitasta saa ostaa lautasen, jolla pääsee nauttimaan todellisesta lähiruoasta, viereisten peltojen rukiista myllyn pihassa nuotiolla keitetystä luomuruispuurosta. Se puuro, se oli niin hyvää, että söimme toisenkin lautasellisen, melkein kolmannenkin. Eikä sekään olisi riittänyt Runotytölle, siksi päädyin ostamaan Haaviston tilan luomuruispuurojauhoja kotiin viemisiksikin. Kolme euroa kilolta ei todellakaan ollut paha hinta näistä puurojauhoista, Haaviston luomuna viljelty ruislajike kun vielä on nykyisistä matalavartisista ruislajikkeista poiketen entisvanhaisen pitkä. Myllyn pihapiirissä olisi riittänyt nähtävää enemmänkin, kolme matalaa aittaa Haaviston tilan kotiseutumuseoita, vanhoja työkaluja ja tarvetavaroita, mutta yltyvä sade vei pienemmiltä maaseutumatkailijoiltamme sen uteliaimman terän.



Kotimatkalla katselimme maisemia ja mietimme, pitäisikö jonain elokuisena lauantaina ajaa Saarikyliin vielä uudestaankin nyt kun tiedetään mistä on kyse. Kylien kylän kesätorilta saa paljon muutakin kuin vain Heikin Leivän leipää ja Haaviston ruisjauhoja. Sieltä voi ostaa myös muiden lähituottajien leivonnaisia, hunajaa, kasviksia ja kananmunia. Tuotteet on tarkoitettu lähimyyntiin, jono on pitkä ilman mainostamistakin. Mutta Tampereelta tulevat lasketaan kuulemma kuitenkin vielä lähialueen asukkaiksi.


 

Suomen vanhimmasta ruisleipäjuuresta leivottua Heikin Leivän luomuruisleipää, jota kerrallaan leivotaan kaksi taikinakaukalollista eli vain noin 200-300 kappaletta, toimitetaan keskiviikkoisin myytäväksi Tampereen kauppahalliin sekä maanantaisin Kangasalan K-Supermarkettiin ja maanantaisin ja lauantaisin Kangasalan Prismaan.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Retki isoisän aikaan omilla kotinurkilla

Kun viimekesänä kirjoitin Aamulehteen kolumnia lähimatkailusta, luulin tietäväni oman kotiseutuni nähtävyyksistä kaiken. Tai melkein kaiken. Suuren osan ainakin. Mutta kun eräänä talvisena aamuna me ajelimme Runotytön kanssa isiä odotellessa hiljaisia Pirkkalan teitä ja käännyimme vähän vahingossa pienelle tielle Museo-kyltin perässä, yllätyin ja ilahduin. Kyltissä kerrottu kotiseutumuseo oli talvella kiinni, mutta painoin paikan tiukasti muistiini ja päätin, että kun seuraavana kesänä tulee kiireetön ja mukava päivä, jolloin tekee mieli tehdä jotain rentoa ja erilaista, ajelemme tuolle pikkutielle uudelleen.





Reipin tila, sen maatiaispiha ja aittamuseot ovat kuin suoraan Koiramäki-kirjoista tai koiramäkiseksi Pikkumies aittoihin esille laitetut vanhat työkalut omassa mielessään tunnisti. Hevosvetoiset peltotyökoneet, suutarin työvälineet, kalastuvälineet, lihatiinut, pyykkipaljut ja vanhan koululuokan kalustus herättivät hilpeyttä Pikkumiehessä vaikka museo-oppaan kertomuksiin ei aurinkoisen päivän keskittymiskyky ihan riittänytkään. Koulunsa syksyllä aloittava herra nökötti hetken nätisti pulpetissa aitan yläkerrassa varmistettuaan ensin mikä on pulpetti, ja suoristi sitten selkänsä seinällä riippuneen ohjetaulun mukaisesti kun kunnon oppilas ainakin. Minä hymyilin toistasataa vuotta vanhoille puuesineille. Juuri viikko sitten kääntelin samanlaisia kaluja käsissäni pappani kotitilalla pohjoisessa ja kyselin äidiltäni niiden käyttötarkoitusta. Papan piharakennuksissa kun on tallessa kaikenlaista, kahvinpaahtajasta ja vuonna 1926 leimatuista sillitynnyreistä kauniisti säilyneeseen mustaan kirkkorekeen ja 210 vuotta vanhaan Runotytön nimellä koristeltuun kapioarkkuun. Aittojen tuoksu vie vierailijan helposti menneeseen aikaan, vaikka omaa kosketusta isoisien aikaan ei tässä päivässä olisikaan.




Jo parkkipaikalla tulijaa vastassa olleet hevoset ja ponit, pihalla vapaana käyskennelleet kanat ja aitauksessaan lötkötellyt Nonparelli-minipossu saivat koko porukkamme hymyilemään. Runotyttö hihkui eläinten ääniä: A-uuu, äää-ä, iauu - lehmät, lampaat ja kissat. Pieni tyttönen pyöri isän sylissä kuin tuuliviiri osoitellen pienillä sormillaan joka suuntaan ja nautti näkemästään, vaikka liian lähelle isoja eläimiä ei uskaltanutkaan kurottaa. Possua sai ruokkia, myös lampaat olivat kuumasta päivästä huolimatta uteliaita omistajan niille tarjoamien kuivien leipäpalojen perään. Kanat onnekseni siirtyivät kauemmaksi ihmisten lähestyessä niitä.





Hauskan pienen retken menneisiin päiviin kruunasi pannukahvit pienessä ja sympaattisessa pihakahvilassa eläinten ympäröimänä. Ja lämmin voisilmäpulla, paras, jonka olen aikoihin syönyt! Varsinkin, kun pullan sai kerrankin syödä hyvällä omatunnolla: Pihakahvilan tuotto käytetään lyhentämättömänä tilan eläinten hoitoon. Jos seuraavat viikonloput ovat yhtä kuumia kuin viime sunnuntai oli, vinkkinä tilalla vieraileville: Samassa tiehaarassa museokyltin alla on kyltti myös uimarannasta.



Kuinka kauan Reipin tila on 15 minuutin matkan päässä kotoamme ollut ilman, että aiemmin olemme tienneet siitä mitään? Iät ajat, mutta yleisölle avoimena vierailukohteena on maatiaispihalla menossa nyt kolmas kesä. Tilan eläimiä ja aittamuseoita katsomaan pääsy on vapaa ja maksuton viikonloppuisin klo 12-16. Kesäviikoilla tilalla järjestetään kesäleirejä lapsille.