tiistai 7. helmikuuta 2017

Valoa ikkunassa ja ikkunan takana

Tammikuun hämärtyvässä talvi-illassa jäin tuijottamaan vieressäni kadun toisella puolella seisovan kerrostalon seinää. Talon yhdessä ikkunassa paloi valo muiden ollessa pimeänä. Tuo valo oli jotenkin lohdullinen. Pidin oman pienen hiljaisen hetkeni rakkaan ystäväni äidin poismenon johdosta keskellä katua myöhäisen iltapäivän ruuhkassa, pysäköidyn auton vieressä, tuijottaen ventovieraan ihmisen ikkunaa. Olin matkalla kukkakauppaan, neljättä kertaa vuoden sisään ostamaan surukukkia. Tällaisina päivinä kukkakaupaksi pitää valita kaunis ja omannäköinen paikka, sellainen, jossa tulee palvelluksi hellävaraisesti ja hyvin, kohdelluksi kuin hento kukkanen kämmenellä.





Kukkaikkuna, Stockan takana Tuomiokirkonkadun kävelyosuudella oleva kaunis ja seesteinen kukkakauppa, jossa on rauhallinen ja hyvä asioida. Ei liian räikeä, ei liian laimea, ei liian vanhanaikainen vaan juuri täydellinen. Mietin sisään liikeeseen astuessani miten monenlaiseen tilanteeseen ja tunteeseen kukkakaupan pitääkään sopia. Iloisiin ja kupliviin juhlafiiliksiin, söpöihin vauva-ajatuksiin, räväköihin ensi-ilta-, tupaantulijais- ja vuosipäivälahjoihin ja sitten näihin surullisempiin ja hauraampiin tunnelmiin. Kukkaikkunaan olen voinut mennä kaikissa elämäni tilanteissa miettimättä tai ujostelematta niitä sen enempää.

Kukkaikkunan kauniita ja näyttäviä kukka-asetelmia näkee monessa paikassa, kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa. Silti aivan liian harva paikka panostaa vihersisustamiseen, sanoo kauppias ja minä uskon sen. Omassa kodissanikin kukkakimpun paikka on suuren osan vuodesta tyhjänä, vasta keväällä auringon innoittamana siirrän Aalto-maljan lipaston päälle ja ostan siihen tulppaaneita, narsisseja ja ruusuja. Kukissa on jotain samaa kuin valossa. Niitä huomaa kaivanneensa vasta silloin kun niitä on, pitkän pimeän talven jälkeen, uuden alun keväässä. Kun kukkakimpun paikan kotona täyttää, sitä tulee ihailtua useita kertoja päivässä. Laadukkaat kukat kestävät monta päivää, parhaimmillaan kimpun on hyvin hoitamalla saanut kestämään kaksikin viikkoa. Työkaverini sanoi hauskasti muutama päivä sitten, että niille, jotka lapsuudesta saakka ovat tottuneet kukkien läsnäoloon, kaunis kimppu kerran viikossa ei ole tuhlausta. Niille, jotka eivät ole, jokainen kukkiin sijoitettu euro on hukkaan heitettyä turhuutta. Olen työkaverini kanssa samaa mieltä.







Kun kukkia myyvät niin supermarketit, tavarataivaat, pienimmät kioskit kuin ruokakaupatkin, tulee pohdittua kuinka varsinaiset kukkakaupat oikein kilpailussa pärjäävät. Tuon kilpailuedun huomaa, kun astuu sisään kukkakauppaan ja hankkii kukat oikealta myyjältä. Ei markettikukissa mitään vikaa ole, mutta eronsa on leivoksella ja Leivoksellakin. Muovirasiassa marketista ostettu kuiva kakkupala kymmenen päivän säilyvyysajalla maistuu eriltä kuin leipomon kahvilassa höyryävän kupposen kanssa tuoreeltaan nautittu herkku. Kauniin ja näyttävän kimpun saa kukkakaupasta 15-20 €:lla, edullisimmillaan muutamalla eurollakin saa kukkivan oksan ja sen kylkeen vähän vihreää ja monta hyvää sisustusideaa. Kaupan päälle kukkakaupasta saa ostokselleen paketoinnin, hoito-ohjeet ja tiedon siitä, milloin ja mistä kukat on hankittu. Kotimaisia lähikukkiakin Tampereelta saa, keväällä ostin valmistujille Kangasalla kasvatettuja upeita, suuria ruusuja, jotka oli leikattu viljelmältä edellisenä päivänä. Hinta niillä ei ollut sen suurempi kuin kauempaa tuoduillakaan, mutta kertoman mukaan kestivät kaikkia muita kukkia pidempään.





Miellän Kukkaikkunan aina uudeksi kukkakaupaksi Tampereella, niin tuoreelta ja raikkaalta se näyttää. Muistan, kun se avattiin ja kävin siellä ensimmäisen kerran, ostin itselleni pääsiäiskukaksi hauskaan pussiin kylvettyä vehreää ohraa. Yllätyn, kun kauppias kertoo liikkeen olevan jo 12-vuotias! Niin se aika rientää... Vuodet vaihtuvat, päivät lentävät toistensa ohi niin nopeaa, että niiden vaihtumista tuskin huomaa. Me kaikki vanhetaan, meidän vanhempamme vanhenevat ja meidän lapsemme kasvavat. Runotyttökin on jo 1,5-vuotias. Ja äsken oli vielä täysi talvi, nyt keväinen aurinko paistaa ikkunan takana ja kutsuu ulkoilemaan. Tämä on se kohta, kun kirkkaiden aurinkoisten päivien kepeät kukkakimput kättelevät pimeiden iltojen kynttilänjalkoja ja vaihtavat äänettöminä hymyillen vahtivuorojaan sanattomasta sopimuksesta. Kukkakimpun paikka kotona on täytetty ensimmäisen kerran.



torstai 15. joulukuuta 2016

Parhaita ovat lahjat, jotka voi syödä pois


Sarankulma, Tampereen Pirkkalan vastainen rajanurkka, Härmälän takainen teollisuusalue ennen Peltolammia ja Multisiltaa. Harmaa, laatikkomainen eikä ollenkaan herkullisen näköinen tai kuuloinen paikka, mutta sinne minä eksyin kesken jouluostosteni, kun Runotyttö nukahti autoon enkä heti hennonnut herättää neitiä Ikean reissulle. Sarankulmassa on Tampereen tulli, Aamulehti painetaan siellä ja siellä nukkuvat Länsilinjojen bussit varikollaan. Ja siellä tehdään Wigrenin makkarat, ne Nysät, joilla on maailman parhaat radiomainokset! Kun sen muistin, innostuin. Tämä ei ollut turha mutka ollenkaan.






Wigrenin makkaratehdas ja tehtaanmyymälä näkyy ohikulkutielle E12, mutta poiketakseen siellä, pitää poiketa moottoritieltä Sarankulman pikkukaduille. Punaharmaa, verkkoaidan ympäröimä aaltopeltihalli on siisti ja jollain tapaa sympaattinen. Harva tietää, että Yrjö Wigren Oy on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut lihanjalostusyritys, neljän hengen perheyrityksenä aloittanut ja tänä päivänä 40 henkeä työllistävä firma täyttää ensivuonna jo 100 vuotta. Niin kuin täyttää muuten Suomikin. Makkaraa ja rapsahtavakuorisia nakkeja, ne ovat Wigrenin tuotevalikoimasta minulle entuudestaan tuttuja, yllätyn sisäänastuttuani pienen tehtaanmyymälän valtavasta valikoimasta. Leikkeleitä, pateita, sinappia, kastikkeita ja tuorelihatiski, jonka tarjonta näyttää todella hyvältä. ”Jos ei tehdä hyvää , ei sitten tehdä ollenkaan”, on vanharouva Wigren tarinan mukaan joskus tokaissut. Tuo lause on toiminnan kulmakivi tänäkin päivänä.

Kalkkunanakkeja, chorizonakkeja, lammasmakkaraa ja tamperelaista Moro-lenkkiä. Makkaratehtaan myymälä on miehisestä ennakko-odotuksestani huolimatta yllättävän hienostunut ja naisellinen paikka, sopivalla tavalla maalaisromanttinen ja kauniisti vanhanaikainen. Olen aivan turhaan ollut kateellinen Oulussa asuvalle veljelleni heidän makkarakaupastaan! Myös Wigren suosii hyvälaatuisia raaka-aineita lähituottajilta, kaikki Wigrenin käyttämä liha on kotimaista.








Pienessä kaupassa ei lounasaikaan ole ruuhkaa, asiakkaat ovat myymälän vieressä sijaitsevassa Wigrenin lounasravintolassa, Pata 2:ssa. Sisällä tehtaassa leijaileva herkullinen tuoksu kannustaa tutkimaan myymälän tiskejä lähemmin. Joululahjaideoita alkaa tulvia mieleeni: Whisky Meetwurstia iskälle, tamperelaista sinappia muualle muuttaneelle ystävälle, ankanmaksapateeta, tryffelimaksapasteijaa ja erilaisia maksamakkaroita joulupöytään ja perinteisistä pikkaisen poikkeavia nakkeja vuoden viimeiselle päivälle tänä vuonna. Uudenvuoden illan tarjoiluiden testaamista varten nappasin mukaani paketin Lammaswurstia ja tehtaan yläkerrassa leivottua rapeakuorista italialaista leipää, sitä samaa, jota italialainen leipuri Donato leipoo 40 vuoden kokemuksella mm. Ristorante Comoon, Kauppahallin 4 Vuoden Aikaan ja Pirkkalan Citymarkettiin.



Hyvästä ruoasta nauttivia lihattomia syöjiäkään ei Wigrenillä ole unohdettu, tehtaanmyymälästä saa Nyhtökauraa, vinkki vinkki vaan kaikki sitä kuumeisesti kaupoista metsästävät. Eikä siellä unohdettu ole karvaisia kavereitakaan. Jos minulla olisi edelleen koira, se iso musta ja parrakas, hakisin sille joululahjan Wigrenin myymälästä. Suomalaista jauhelihaa, palvattuja luita ja kuivattuja siankorvia, voisiko parempaa lahjaa lemmikilleen edes ajatella?

Ostosreissulta kotiin päästyämme laitan raakamakkarana myytävän Wigrenin Lammaswurstin uuniin pakkauksen ohjeen mukaan 15 minuutiksi. Sillä aikaa karamellisoin pannulla sipulia, leikkaan tuhdit viipaleet Wigrenin myymälästä ostamastani La Pasticceria Italianan leivästä, raastan viipaleille vähän Emmentalia, pilkon tomaatin pieneksi hakkeeksi ja lämmitän juusto-tomaatti-leivät. Maustan revityn jääsalaatin lorauksella Felixin tomaatti-chili-salaatinkastiketta, ja kun makkara on valmis, kasaan lämpimät herkkuleivät ja puristan päälle kunnon viivaston makean tulista sinappia.




Timjamilla, rosmariinillä ja korianterilla maustettu lammasmakkara on parasta tähän astisista raakamakkaroista, joita olemme Herra K:n kanssa testanneet. Eikä todellakaan hinnalla pilattu. Neljään leipään riittävä paketti kustansi 2,95€. Runotyttö maistaa makkaraa myös, ei tyrmää sitä suorilta vaikka keskittyykin tomaatin ja leivän palojen syömiseen. Me Herra K:n kanssa nautimme helpoista ja herkullisista leivistämme täysin siemauksin ja mietimme, miten marinoitu punasipuli saattaisi karamellisoidun sipulin tilalta olla mukavan piristävä lisäke. Minttuhillo, sekin testattiin ja tuntui toimivan. Uudenvuoden illan annosta pitää vielä vähän viilata. Onneksi vuoden vaihtumiseen on vielä aikaa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Taivas maanpäällä

Punatiilinen vanha tehdasrakennus, Tammerkoski, maisema kahdenkymmenen markan setelistä. Toistankohan jo pahasti itseäni kotikaupunkini rakastamisessa? Enpä sentään! Tuossa tutussa paikassa sain tänä viikonloppuna taas kokea jotain uutta. Jotain mahtavan hyvää uutta.




Satakunnansillalla kävellessäni olen katsellut toimistokäytössä viimeiset vuodet olleen Tampellan vanhan tehdasrakennuksen remontin valmistumista, enkä voi muuta kuin ihastella sen kulmaan kolme viikkoa sitten avatun ravintolan täydellistä sijaintia. Sillan alla sijaitseva Konsulinsaari valaistuine patsaineen on sekin kunnostettu miltei entisaikojensa loistoon. Kun tiilen, historian ja kansallismaiseman yhdistelmään heitetään mukaan tamperelainen Airilan ravintoloitsijaveljeskaksikko 2H+K:n ja Bistro Fabricin takaa, antaa Tampellan kulman uutuus odottaa itseltään paljon. Todella paljon, siksi me emme malttaneetkaan odottaa enää enempää. Emme yhtään enempää.

Villa Milavida ja Finlaysonin palatsi, Siperia, Verkatehtaan pääkonttori, Kehräsaaren tehdas ja nyt Tampella. Tampereen vanhoista rakennuksista yllättävän moni on entisöintiremonttien yhteydessä muutettu ravintoloiksi, enkä asiaa hetken ajateltuani pidä sitä oikeastaan ollenkaan pahana asiana. Museo, teatteri tai ravintola, sellaiseksi muutettuna kuka tahansa voi vierailla noissa historiallisissa paikoissa, tuntea niiden hengen ja ihastua sekä niiden menneisyyteen että tulevaisuuteen yhtä aikaa.







Aurinko valaisee suurten kaari-ikkunoiden avartaman ravintolasalin, joulukuinen lauantaipäivä tuntuu melkein keväiseltä kaiken tuon valon keskellä. Keittiö, jonka avoin luukku toivottaa sisääntulijan tervetulleeksi heti oven vieressä olevilta naulakoilta, ei vielä ole ehtinyt tupruttaa sulotuoksujaan koko uuteen ravintolaan. Ilma on yhtä raikas kuin siro sisustuskin. Mitähän tässä tilassa on aikanaan tehty? Pöytäliinoja, lautasliinoja, patoja, pannuja, uuninluukkuja, vetureita, laivoja, turbiineita, höyrykoneita, tykkejä, kranaatinheittimiä, hiomakoneita, paperikoneita, paperia vai kallioporia? 90-luvun laman hyökyaalloissa palasiksi pilkotun Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön tuotevalikoima oli huikea.



Lankavaraston lohta, Pellavatehtaan punajuurta ja Portinvartijan poroa. Ja Tampellan perustajan, teollisuusmies Adolf Törngrenin mukaan nimetty upea tapaslautanen, jossa on kaikki nuo kolme annosta samassa. Ruokalista on täynnä suomalaisia annosten nimiä ja suomalaisia raaka-aineita, läheltä niin kuin annosten nimetkin. Keittiömestarille iso hatunnosto ruokalistan loistavasta suunnittelusta! Herra K tykkää listoista, jotka eivät ole liian pitkiä, mutta joista silti löytyy kaikille jotain, minä listoista, joka kannattelee sitä samaa tarinaa, jota paikka henkii.





Runotyttö saa lämmitetyn eväänsä vähän ennen alkupaloja ja ahmii tutun kalapastan aivan kuin se olisi jotain uutta, se kun tarjoillaan tyylikkäältä valkoiselta lautaselta ravintolassa. Runotyttö katselee ihmisiä, me seurueen aikuiset raikkaasti sisustettua avaraa salia ja ikkunapöydästä avautuvaa koskimaisemaa sekä maisemaa historiallisen Wivi Lönnin suunnittelman palolaitoksen ja Bertel Strömmerin suunnitteleman Tammerin hotellin suuntaan. Kosken rannassa ikkunan takana kalastaja heittää virverillään uistinta, haavissa on jo yksi kala. Todellista lähiruokaa, me hymyilemme, vaikka Ravintola Tampellan kalat oikeasti tulevat keittiöön Kalaliike Hukkaselta Sastamalasta. Tampellan kala-annokset ovat suosittuja eikä ihme, S/S Ahdin siika ja Höyrylaivurin nieriä lisukkeineen kuulostavat todella herkullisilta. Laivoja ja niiden osia valmistaneen tehtaan saliin annosten nimet sopivat paremmin kuin hyvin, niin kuin naapurissa kohoavan Herrainmäen, Tampellan konepajan ja rautaruukin mukaan nimetytkin ruoat. 




Päivän hämärtyessä kohti iltapäivää ja iltaa ravintolasali alkaa pikkuhiljaa täyttyä, puheensorina peittää alleen kutomosalissa soineen John Mayerin musiikin ja muuttaa ruokailun taustaa, muttei häiritsevästi. Maisema ikkunan takana muuttuu, talvistuu entisestään sinisen hetken ylittäessään. Ruoka on hyvää, juuri niin hyvää ja vielä pikkaisen parempaa, kuin mitä uskalsi odottaa. Runotyttö on viihtynyt Ravintola Tampellassa erinomaisesti yli kaksi tuntia, hymyillyt, hihkunut ja maisellut äidin, isän ja mummun ruokia uteliaana. "Nam!", hän kiteyttää nauraen kokemuksena meitä palvelleelle tarjoilijalle, ammattilaiselle, joka on vasta-avatussa paikassa kuin kotonaan ja saa sen tuntumaan kotoisalta myös meille. Tarjoilija nauraa Runotytölle takaisin, hyvä tunnelma on käsinkosketeltava. On mukava olla töissä, kun ruoasta ja paikasta voi olla ylpeä, tyhjiä lautasia on ilo kantaa takaisin keittiöön, tarjoilija summaa hyväntuulisuutensa.




Syyttäjäviraston suklaata, Tampellan uunijäätelöä ja Massunmäen ritareita. Kerran aikaisemmin olen nauttinut ravintolakokemuksesta Tampereella yhtä kokonaisvaltaisesti kaikilla aisteilla. Silloinkin maisema, paikka, palvelu, ruoka ja viini yhdistyivät saumattomasti ruokailijaa ympäröivään tarinaan. Silloin ruokailtiin korkealla kaupungin valojen yläpuolella Näsineulassa, nyt ruokataivas kaikkine tasoineen on siirretty alas maan päälle kosken rantaan, kaikkein tamperelaisimpaan paikkaan Tampereella.






Joulutori, Tallipihan joulu ja Hämeenkadun jouluvalot. Kirkas, talvinen päivä ja pimeä, kirpeä pakkasilta. Tampella, Ravintola Tampella, tarina menneestä yhdistettynä tämän päivän suomalaiseen ruokaan. Paikka, joka kuuluu juuri siihen, missä se on. Ehkä tämä oli minun pieni joululahjani, kalenterin luukku kolme. Upea kokemus rakkaudesta lajiin. Rakkaudesta historiaan ja ruokaan.